Vammaisten kohtelu vaihtelee kunnittain

 

Maria Paasirinne kiinnitti kirjoituksessaan (AL 8.5.) huomiota siihen, että vammaisten ihmisten asema on eri kunnissa erilainen. Huomio on erittäin aiheellinen.

Laki on kaikille sama, mutta kunnilla on jonkin verran liikkumavaraa siinä, miten palvelut toteutetaan. Esimerkiksi vaikeavammaisten kuljetuspalveluja on alettu yhä useammassa kunnassa järjestää matkoja yhdistellen. Järjestämistapojen erot johtavat vammaisten ihmisten epätasa-arvoon. Lisäksi se johtaa sekaannuksiin, kun ihmiset muuttavat paikkakunnalta toiselle ja kuulevat toisiltaan erilaisista käytännöistä. Ihmisten käsitys omista oikeuksistaan hämärtyy. Se ei ole kenenkään edun mukaista.

Ikävintä on, että kaikki kunnat eivät toiminnassaan noudata lakia, vaan vammaiset jäävät ilman heille kuuluvia välttämättömiä palveluja. Viranomaisten neuvontavelvollisuutta ei välttämättä lainkaan noudateta, vaan vammaispalveluja suorastaan piilotellaan, ettei niitä osattaisi hakea. On erittäin arveluttavaa, että palvelujen saaminen vaatii paljon tietoa ja taistelua. Ne, jotka eivät jaksa tai osaa vaatia, eivät saa mitään.

Paasirinne osoittaa tyytymättömyytensä vammaisasiamiestä, Kynnys ry:tä ja vammaisneuvostoja kohtaan. Mikäli nämä tahot saisivat päättää, vammaisten asiat olisivat paljon paremmalla tolalla monellakin tavalla. Itse haluaisin haastaa vastaajiksi vammaispalveluista päättävät lautakunnat ja valtuustot. Ja pääministeriltä kysyisin: koska Suomi vihdoin ratifioi vammaisten oikeuksien YK-sopimuksen?

Amu Urhonen

Kynnys ry:n puheenjohtaja

Kuljetusten kulut

Liikenneministeri Merja Kyllönen  kertoi eilen uutisissa, että hallitus on perustanut työryhmän miettimään henkilökuljetusten kustannusten alentamisen keinoja.  Sairaankuljetusten, vammaisten kuljetuspalvelujen, koulukyytien ja muiden julkisin varoin rahoitettujen kuljetusten kustannukset ovat noususuunnassa, eikä kasvun taittua näy.

Ei pitäisi olla yllätys, että henkilökuljetusten menot ovat kasvaneet. Julkisia palveluja on viime vuosina keskitetty voimakkaasti. En tiedä, onko keskittäminen pelkästään suuri saatana. Monesti keskittäminen tarkoittaa, että yhdessä paikassa on tarjolla runsaampi valikoima palveluita, eikä kaikkea tarvitse hakea eri luukulta. Joka tapauksessa keskittäminen on lisännyt kyytien tarvetta, oli sitten kysymys koulusta tai terveyskeskuksesta.

Vammaispiireissä Kyllösen viesti herätti huolestuneisuutta, koska työryhmä aikoo pohtia myös vammaisten kuljetuspalveluja. Olemme ehtineet tottua siihen, että pohtiminen tai selvittäminen tarkoittaa lopulta karsimista – eikä tarvitse muistella kuin taannoista asuntorakentamisen esteettömyysnormien pohtimista ja sen jälkeistä höllentämistä. Kuljetuspalvelukustannusten karsiminen on sitä paitsi ollut kuntien tärkeä tavoite jo pidempään.

Menemättä yksityiskohtiin totean, että kuljetuspalvelut ovat varsin pieni hinta siitä, että vammaiset ihmiset voivat asua kotona ja hoitaa omia asioitaan kodin ulkopuolella. Ennen kaikkea palveluissa on kysymys liikkumisesta, joka on ihmisen perusoikeus. Tällä hetkellä kuljetuspalvelumatkojen määrä on niin vähäinen, että on kyseenalaista, toteutuuko tämä perusoikeus oikeasti.

Joukkoliikenteen esteettömyyden lisääminen olisi yksi tapa hillitä näitä menoja hyvällä tavalla. Suomessa riittää vielä tekemistä etenkin paikallisella tasolla. Pitkän matkan bussien esteettömyydestä on puhuttu vuosia, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kukaan ei suostu ottamaan asiasta vastuuta. Ministeriö vain voivottelee, kun yksityiset bussifirmat eivät vapaaehtoisesti ryhdy toimiin. Väite on lapsellinen. Yksityisten yrittäjien toimintaa säädellään lailla lukemattomilla tavoilla, tuskin esteettömyysvaatimus on niitä kummempi. Onko tosiaan niin, että hallitus ei suhtaudu määrätietoisesti muuhun kuin perusoikeuksien karsimiseen?

 

Amu Urhonen

Kynnys ry:n puheenjohtaja

Asuntojen esteettömyysnormeista ei saa tinkiä

Asuntoministeri Krista Kiuru kertoi, että hallitus on päättänyt lieventää asuntorakentamisen esteettömyysnormeja (HS 23.3.). Tämä oli meille suuri järkytys ja pettymys. Tiesimme toki, että keskustelua normien muuttamisesta on viime vuosina käyty, mutta aivan viime aikoina tehdyt selvitykset ovat osoittaneet, ettei uusien talojen esteettömyys lisää lainkaan kustannuksia. Päinvastoin esteettömyys on todettu sosiaalisesti kestäväksi asuntopolitiikan linjaksi.

YK:n vammaisten sopimus ja siihen perustuva Suomen vammaispoliittinen ohjelma edellyttävät, että kaikki uudet asunnot tehdään esteettömäksi. On törkeää, että hallitus jättää nämä korkean tason asiakirjat tylysti huomiotta.

Päätöstä on perusteltu rakennusteollisuuden vaatimuksilla. Nämä vaatimukset tuskin perustuvat tutkimustietoon. Huolestuttavinta on kuitenkin se, että hallitus on päätöksellään osoittanut, että se pitää rakennuttajien puheita painavampina kuin  kansalaisten yhdenvertaisuutta ja ihmisoikeuksia.

Suomalainen rakennuskanta uudistuu hitaasti. Vanhat kerrostalot ovat pääosin esteellisiä. Tämä yhtälö kertoo, että Suomessa on erittäin vähän edes kohtuullisen esteettömiä asuntoja. Esteellisiä asuntoja on jo riittävästi ja niistä esteettömistä on valtava pula. Esteettömien asuntojen kysyntä tuskin ainakaan vähenee tulevaisuudessa, kun yhä suurempi osa väestöstä on ikääntynyttä ja käyttää apuvälineitä.

Itse asiassa olemassa olevia normeja pitäisi tiukentaa niin ettei niitä jatkuvasti kierrettäisi, kuten maan tapa tuntuu olevan. Fiksusti toteutettuna esteettömyys ei ole keneltäkään pois, vaan hyödyksi monille: vammaisille, ikääntyneille, lapsiperheille ja näiden kaikkien ystäville ja sukulaisille.

Päätös on määräaikainen ja voimassa vuoteen 2015 asti. Varsin usein kokeilut ja määräaikaiset projektit muuttuvat vakituisiksi ja johtavat lisätoimenpiteisiin. Siksi tämäkin ”kokeilu” on erittäin huolestuttava avaus kohti kansalaisten yhdenvertaisuuden heikentämistä.

 

Amu Urhonen

puheenjohtaja

Kalle Könkkölä

toiminnanjohtaja

Kynnys ry

Urheilun tähdistä

Leo-Pekka Tähden sivuuttaminen vuoden urheilijan tittelistä on herättänyt mediassa harvinaisen paljon keskustelua vammaisurheilun arvostuksesta. Hyvä niin. Niin kauan, kuin keskustelua käydään sellaisten kysymysten kautta kuin: ”Pitäisikö vammaisurheilijat palkita erillään muista urheilijoista?”, on tasa-arvo tässäkin asiassa kuitenkin vain kaukainen haave.

Urheilu on urheilua. Maailmassa riittää vakavampiakin syrjinnän muotoja kuin gaaloissa tunnustuksetta jääminen. Silti on huvittavaa, miten kärjistyneenä tässä keskustelussa paljastuu jälleen kerran jako ”vammaisiin” ja ”muihin”.

Ensinnä, pieni muistisääntö asiaa kommentoiville: Vammaisurheilijan vastakohta ei ole ”normaali” tai ”terve” vaan vammaton urheilija. Sairaana tuskin kenenkään kannattaa urheilla. Voitte kutsua tätä pilkun halkomiseksi. Sanoilla on joka tapauksessa väliä varsinkin silloin, kun ne kertovat asenteista.

Toiseksi, Leo-Pekka Tähti ja lukuisat muut vammaisurheilijat treenaavat yhtä kovaa kuin vammattomat urheilijat. Usein he harjoittelevat pitkään työn ohessa tai hyvin pienillä korvauksilla. Tämä siis ainakin siihen saakka kun he saavuttavat jotain huomionarvoista, kuten muutaman olympiamitalin.

Kolmanneksi, puhutaan harrastajamääristä. Jotka tietenkin ovat valtavia esimerkiksi Suomessa niin rakastetuissa ja maineeltaan tahrattomissa hiihdossa tai mäkihypyssä. Sitten on ne luokitukset. Joita ei tietenkään ole esimerkiksi kamppailulajeissa tai hyvin ajankohtaisessa purjehduksessa. Kysyä sopii myös, kuinka moni arvostelija oikeasti tietää, miten kilpailtu Tähden laji luokassaan maailmalla on.

Urheilutoimittajilla on toki oikeus mielipiteisiinsä. Vuoden urheilija on tuskin koskaan jokaisen papereissa sama henkilö. Se, että Leo-Pekka Tähti mitaleineen ja maailmanennätyksineen puuttui kokonaan monen toimittajan urheiluvuoden kärkikymmeniköstä, kielii kuitenkin tietämättömyydestä ja asenteista. Tarkoituksellista tai ei, viesti on, ettei vammaisurhelu lopulta ole oikeaa urheilua. Siinäpä oivaa kasvatusta ennakkoluuloja vastaan.

Vammaisurheilusta ja sen vaatimasta työstä ei tiedetä tarpeeksi. Niin kuin ei tiedetä monesta muustakaan vammaisuuteen liittyvästä asiasta. Siksi on hyvä, että keskustelua jatketaan. Se on tilaisuus oikaista vääriä käsityksiä ja kertoa lisää.

 

Sanni Purhonen

Kynnys ry

Vielä asiaa rasismista

 

 

Rasismikeskustelu hiukan järkyttää. Miksi niin moni epäilee Umayyan kokemuksia? Kaikilla, joilla on maahanmuuttajaystäviä, on kokemusta arkipäivän rasismista. Eivät varmasti kaikki meistä ole rasisteja, mutta ilmiö on laaja. Tarinoita on monia. Onko Hollanti niin hyvä maa kuin Umayyasta nyt tuntuu, se selviää ajan kanssa. Monikulttuurisuus on siellä laajempaa jo historiallisista syistä.

Herne patjan alla on kuitenkin huono vertaus, kun tietää mitä ihmiset ovat saaneet kokea. Umayya oli optimisti siinä, kun hän kirjoitti, että esimerkiksi vammaiset ihmiset olisivat hyväksyttyjä. Syrjintä vain ilmenee eri tavalla. Omalla nimellä solvataan harvoin, mutta nimettömät nettikirjoittajat ovat valmiita monenlaisiin halventaviin lausuntoihin. Katsokaa vaikka Uuden Suomen blogia, mitä soopaa täälläkin kommenteissa on.

On myös rakenteellisempaa syrjintää. ILO: n sopimuksessa nro. 159 puhutaan vammaisista, mutta meillä se on käännetty termillä vajaakuntoinen. Eräs ulkoministeriön ihmisoikeusasiantuntija kohautti vain olkapäitään, kun otin asian esille vammaisten ihmisoikeussopimusta koskevassa kokouksessa. Tai Hesari: Kun olen Helsingissä vaatinut rakennuslain esteettömyyspykälien noudattamista (joita juuri kukaan ei kunnioita – eivät edes laillisuusvalvojat) minut on leimattu kauniiden rakennusten tuhoajaksi. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, kuinka kalliiksi tulen. Näistä henkilökohtaisista kokemuksista päästään vammaisten kokemaan rasismiin, ableismiin.

Kannattaa ottaa Umayyan viesti vakavasti, ei joka detaljista tarvitse olla samaa mieltä. Ihmiset kokevat Suomessa rasismia ja syrjintää. Sitä ei voi ohittaa kommenteilla, että sanojassa on jotain vikaa. Se on vanha tapa yrittää kääntää varsinainen asia syrjään. Silloin emme keskustele siitä, onko meillä rasismia ja tehdäänkö sen poistamiseksi tarpeeksi töitä vaan siitä, saako Umayya puhua tästä aiheesta, ovatko hänen kokemuksensa todellisia ja miksi hän ei ole kiitollinen siitä kaikesta hyvästä mitä Suomi on tehnyt hänelle. Niin kuin moni meistä kiitollisista, jotka silti jaksamme aina moittia kaikkea, kuten minullakin on taipumus.

Kalle Könkkölä


Lentomatka, jolla ei saanut käydä vessassa

Palasin vähän ennen joulua pitkittyneeltä matkalta Tadzikistanin pääkaupungista Dushanbesta, jossa Kynnyksellä on kehitysyhteistyöhanke. Aikataulumuutoksista aiheutui kiirettä ja säätämistä, mutta pääosin matka meni hyvin. Ja miksei olisi mennyt, olivathan matkaseuranani Kynnyksen kehitysyhteistyökoordinaattori Mina Mojtahedi ja Väestöliiton Elina Korhonen. Mina meni Tadzikistaniin jo pari päivää meitä muita aikaisemmin tutustumaan tarkemmin hankkeen tilanteeseen.

Lensimme mennen tullen Istanbulin kautta Turkish Airlinella. Mina matkusti menomatkan yksin, mistä lentoyhtiö ei ilmeisesti pitänyt, koska hän joutui lentokoneeseen päästäkseen allekirjoittamaan lupauksen, ettei tarvitsisi apua lennolla tai hätätilanteessa. Mina käyttää pyörätuolia, eikä voi lainkaan kävellä. Lentoyhtiön vaatimus oli täysin asiaton, koska lentoyhtiöiden tehtävä on huolehtia kaikkien matkustajiensa turvallisuudesta. Ei ole vammaisen ihmisen syy, jos matkustamohenkilökuntaa on liian vähän.

Paluumatkalla yöpyessämme Istanbulissa kiittelimme, että Turkish Airlines oli kohdellut meitä hyvin. Meille oli järjestetty majoitus, kun aikataulut pettivät. Mielipidettämme oli kuunneltu korvaavien lentojen valinnassa. Lennolla Dushanbesta stuertit olivat ystävällisesti jopa auttaneet Minan vessaan, vaikka se ei kuulunut varsinaisesti heidän tehtäviinsä.

Matkalla Istanbulista Helsinkiin Minalle tuli jälleen tarve käydä vessassa. Allekirjoittamansa sopimuksen muistaen hän ei pyytänyt apua matkustamohenkilökunnalta, vaan Elina etsi avuliaan kanssamatkustajan. Kun täysin vapaaehtoinen mies oli kantanut Minan vessaan, lentoemännät tulivat moittimaan miestä ja kielsivät häntä kantamasta Minaa takaisin. Elina kysyi, tarkoittiko kielto, että lentoemännät itse hoitaisivat kantamisen. Eivät kuulemma missään tapauksessa, koska sellainen ei kuulunut heidän tehtäviinsä. Mina oli kuulemma tehnyt väärin mennessään vessaan. Yksi lentoemännistä jopa sanoi, että Minan pitäisi hankkia avanne, jotta hänen ei tarvitsisi lainkaan käydä vessassa lennon aikana. Lopulta hän joutui ryömimään lattiaa pitkin takaisin paikalleen.

Hieman myöhemmin matkustamohenkilökunnan esinainen tuli keskustelemaan kanssamme matkustajien joukosta löytämänsä tulkin välityksellä. Saimme kuulla, että lentoemännät kielsivät kanssamatkustajaa auttamasta Minaa, koska he pelkäsivät, että mies vaatisi lentoyhtiöltä korvauksia, jos esimerkiksi hänen selkänsä vaurioituisi kantaessa. Tämä oli kummallista etenkin sikäli, että Minalle oli sanottu vastuuvapautuksen allekirjoittamisen yhteydessä, että hän voi tarvittaessa pyytää apua muilta matkustajilta, kunhan ei vain henkilökunnalta. Esinainen myönsi, että oli epäasiallista vaatia matkustajaa hankkimaan avanne, joka vaatii suuren leikkauksen. Hän puhui jotain kielivaikeuksista ja pahoitteli väärinkäsitystä. Meille kolmelle jäi epäselväksi, mikä väärinkäsitys tässä oikein oli. Selvää oli, että Minaa oli kohdeltu epäinhimillisesti.

Tapaus pilasi loppulennon tunnelman. Emme enää voineet muuta kuin kauhistella ja miettiä, millaisen valituksen tekisimme matkan jälkeen. Vieläkin ihmettelen, miten joku voi kieltää toiselta vessassa käymisen. Toisen ihmisen avun tarvitseminen ei anna kenellekään oikeutta estää perustarpeiden toteutumista.

Amu Urhonen

Kynnyksen puheenjohtaja

Itsenäisen ihmisen talvi

Eilinen itsenäisyyspäivä oli luminen ja kylmä. Sellaisena joulukuinen Suomi näyttäytyy useimpien mielikuvissa, mutta silti talvi tuntuu olevan joka vuosi yhtä suuri yllätys.

Monet vammaiset ystäväni toivoivat vammaisille ihmisille tosiasiallista itsenäisyyttä. Siis sitä, että voi päättää itse omista asioistaan ja kantaa oman osansa yhteisestä vastuusta. Yksi tärkeimmistä itsenäisyyden osista ja mahdollistajista on paikasta toiseen liikkuminen. Talvella se rajoittuu merkittävästi, koska talvikunnossapidosta ei ole huolehdittu asianmukaisesti. Pyörätuolilla tai rollaattorilla ei pääse lumessa etenemään. Liukkaalla maalla kaatuu helposti.

Asun melkein Tampereen keskustassa, mutta edes täällä jalkakäytäviä ei pidetä talvella asiallisessa kunnossa, vaikka autotiet aurataan asianmukaisesti. Suojateiden ylityspaikat on tukittu lumivalleilla. Jos haluan liikkua kaupungilla kaksin lapseni kanssa, tarvitsen kaksi avustajaa. Toinen työntää minua pyörätuolissa ja toinen lastani rattaissa. Yleensä minä kelaan itse. Voin vain kuvitella, kuinka huonosti laitakaupungilla pääsee liikkumaan.

Kun talvi yllättää, turvaudun kuljetuspalveluun. Se sentään takaa, että minun ei tarvitse perua menojani liikkumisongelmien takia. Paitsi että meillä Tampereella ja monessa muussa kaupungissa kuljetuspalveluiden toimivuus on vähintäänkin kyseenalaista. Aina, kun kaksi tai useampi vammaista tapaa toisensa, puhutaan kuljetuspalvelujen ongelmista. Niistä riittää juttua tunneiksi ja taas tunneiksi.

Helsingissä ja Tampereella on päätetty yhdistellä kuljetuspalvelumatkoja. Nykyään pitää selvänäkijän tavoin tietää, koska kokoukset päättyvät ja ostokset on maksettu, koska kyyti on tilattava hyvissä ajoin etukäteen. Ei tässä mitään, mutta yhdistelyn myötä auto on yhä useammin jäänyt tulematta, myöhästynyt paljon ja ollut asiakkaan tarpeisiin sopimaton (yleensä liian pieni). Vieraat kuljettajat eivät ole osanneet auttaa asiakasta oikein, eivät aina edes löytäneet häntä. Yhdistelyprosentit ovat jääneet kauas tavoitteista, eikä oletettua säästöä ole syntynyt. Muun muassa Espoo on jo luopunut yhdistelystä kokonaan.

Turussa ei yhdistellä, mutta siellä kulejtuspalvelujen tasoa on heikentänyt taannoinen invataksien kilpailutus. Kilpailutuksen voittanut yritys ajaa kalustolla, jonka turvallisuus ei täyttänyt edes lain minimikriteereitä. Vammaisjärjestöjen, muun muassa Kynnyksen, painostuksen ansiosta yritys paransi autojen turvavarustelua, mutta unohti perehdyttää kuskit niiden käyttöön. Invataksikyyti tilataan maksullisesta palvelunumerosta, vaikka periaatteessa matkan tilaamisesta ei pitäisi aiheutua ylimääräisiä kustannuksia. Tässä tapauksessa rahalla ei edes saa parempaa laatua, vaan kyydit ovat uuden firman myötä alkaneet myöhästellä ja jättää kokonaan saapumatta.

Valkeiden hankien keskellä tulee mieleen sekin, että kuljetuspalveluna saa vain 18 yhdensuuntaista asiointimatkaa kuukaudessa. Sillä pääsee yhdeksän kertaa johonkin ja takaisin, eikä missään voi poiketa matkalla. Ole siinä sitten itsenäinen.

Amu Urhonen, Kynnyksen puheenjohtaja

Onko vammaisten päivä vain kerran vuodessa?

Joulukuun 3. päivä julistettiin kansainväliseksi vammaisten päiväksi YK:n yleiskokouksen täysistunnossa lokakuussa 1992. Euroopassa päivää vietetään myös nimellä Euroopan vammaisten päivä. Päivän tarkoituksena on kiinnittää huomiota vammaisten oikeuksiin, hyvinvointiin ja ihmisarvoiseen elämään. Lisäksi päivä muistuttaa vammaisten ihmisten yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisen tärkeydestä.

Niin pitkät kuin vammaisten päivän perinteet jo ovatkin, Suomessa sen juhlinta on usein jäänyt varsin huomaamattomaksi. Joulukuu on toki muutenkin täynnä kaikenmoista juhlaa. Varmasti vammaisjärjestöt voisivat lisäksi omalla toiminnallaan nostaa päivän profiilia.

Itse olin tänä vuonna mukana Logomossa Turun Kynnyksen organisoimassa vammaisten päivän juhlassa. Tilaisuudessa pidettiin monta painokasta puheenvuoroa tasa-arvon tärkeydestä.  Lisäksi siellä muun muassa jaettiin Kynnys-palkinto vammaisten oikeuksien edistämisestä.

Vammaisten päivän näkyvä huomointi Turussa on ylipäänsä kiitettävä asia, josta toivoisi otettavan  nykyistä enemmän mallia pääkaupunkiseudullakin. Olisin kuitenkin toivonut näkeväni juhlapuhujien joukossa enemmän myös itse vammaisia henkilöitä. Näin luennointi osallistumisen oikeudesta ei jäisi pelkäksi sanahelinäksi.

Puheet aktiivisuudesta sekä hyvinvoinnista ja ihmisarvosta eivät toivottavasti muutenkaan kuulu vain virallisiin juhlallisuuksiin vaan ne tulee pitää mielessä joka päivä.

 

Sanni Purhonen

tiedottaja

Kynnys ry

 

Tule tekemään löytöjä!

Kynnys ry:n kirppis jatkuu innostuneen vastaanoton myötä ke-pe klo. 12–16. Os. Siltasaarenkatu 4 (5krs.). Kirpputorin tuotot ohjataan kokonaisuudessaan Kynnyksen kehitysyhteistyön tukemiseen. Tarjolla on runsaat valikoimat muun muassa vaatteita, joulukoristeita ja äänikirjoja.

Pikkujouluterveisin,
Kynnyksen väki

Pitääkö joka paikkaan päästä?

Vammainen ihminen kohtaa elämässään loputtoman määrän esteitä. Kaikkialla on portaita, tasoeroja, kapeita ovia, liian pieniä vessoja, putoamisvaaroja, näköesteitä, hälyä, kaikua, reunakiviä…

Hyvin liikkuvat ihmiset eivät ilmeisesti pysty tajuamaan todellisuutta, jossa vammaiset ihmiset  elävät. Muuten on mahdotonta ymmärtää, miksi yhä uudelleen ja uudelleen kysytään, pitääkö joka paikkaan päästä. Tämän kysymyksen kuuleminen saa minut vaipumaan välillä epätoivon ja välillä raivon partaalle. Mikä olisi se paikka, johon minun ei tarvitsisi päästä?

Vammaisen ihmisen elämässä on loputtomasti erilaisia rajoituksia verrattuna muiden samanikäisten samoissa olosuhteissa elävien ihmisten elämiin. Kun puhumme vammaisista omana ryhmänään: koulutustaso on muita heikompi, työssäolo on harvinaisempaa, toimeentulo on alhaisempi, asumisolot muita heikommat ja niin edelleen. Siis, sosioekonominen tilanne on muuta väestöä vaikeampi. Tämä ei tarkoita, että kaikki asiat olisivat kaikilla huonosti.

Vammaisten ihmisten apuna on toisaalta sosiaaliturva kuten erilaiset eläkkeet, vammaistuet ja eläkkeensaajan hoitotuet. Nämä tuet takaavat kuitenkin vain tavattoman matalan elintason. Jos olet eläkkeellä nuoresta alkaen, olet matalan tulotason kahleissa koko elämäsi.

Rahasta puhuttaessa on merkittävää myös, miten monenlaisia kustannuksia vammaisuus tuo mukanaan.  Lähes kaikesta joutuu maksamaan erilaisia omavastuita. Kuluja, jotka valtaosalle väestöä ovat tuntemattomia: lääkkeiden omavastuu, kotipalvelumaksut, kuntoutusmatkojen omavastuu, lääkkeiden pussittamisen maksu, avustajien kahvit…

Kun helsinkiläinen ostaa vähän yli 40 euroa maksavan kausikortin joukkoliikenteeseen, hän voi matkustaa kuinka paljon tahansa kuukauden ajan. Kun helsinkiläinen vammaispalvelujen kuljetuspalveluihin oikeutettu maksaa kuukauden kuljetuspalvelun omavastuun, joka on samainen vähän yli 40 euroa, hän saa matkustaa 18 yhdensuuntaista matkaa kuljetuspalveluna.

Eli joukkoliikenteellä voi käydä jossain kaksi kertaa viikossa! Ja muista: Et saa käydä lääkärissä etkä missään hoidoissa, koska ne kuuluvat Kela-korvausten piiriin ja niistä pitää maksaa erillinen omavastuunsa.

Tähän voi tietenkin lisätä, että onhan esimerkiksi Helsingissä tehty paljon joukkoliikenteen esteettömyyden parantamiseksi. Kyllä, busseihin pääsee pyörätuolilla, jos joku auttaa, osaan raitiovaunuista pääsee itsenäisestikin ja metro on kaikkein helpoin ratkaisu. Tämä on muuttamassa maailmaa paljon, mutta moni tarvitsee silti kuljetuspalvelua. Suuressa osassa Suomea joukkoliikenne harvenee vuosi vuodelta.

Jotta vammainen ihminen pääsee kodistaan ulos, muutaman perusasian pitää olla kunnossa. Ensiksi täytyy asua asunnossa, josta on esteetön kulku ulos. Suomessa asuu kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät omin voimin ja välinein pääse ulos ovesta. Hissittömiä taloja on valtaosa kaikista rakennuksista. Hissi yksin ei riitä, koska erityisesti vanhat hissit ovat pieniä ja usein portaiden takana.

Toiseksi, jos olet vaikeavaikeavammainen, tarvitset avustajan, joka työntää, taluttaa tai opastaa sinua. Avustajajärjestelmä ja -palvelu on kehittynyt nopeasti viime vuosina ja n. 10.000 vaikeavammaista saa tällä tavalla apua kuukausittain. Tämä on muuttanut ja muuttaa merkittävästi vaikeavammaisten elämää.

Kolmanneksi, ulkoympäristön tulee olla esteetöntä, suojateiden reunakivien riittävän matalia, puistokäytävien tasaisia ja kaikkien esteiden poissa. Neljänneksi, joukkoliikenteen  tulee olla esteetöntä. Ja viidenneksi, paikan, johon on menossa, tulee olla esteetön.

Esimerkiksi musiikkitalo on valtaosaltaan esteetön ja siellä on helppo liikkua. Silti, kun menee pyörätuolissa kuuntelemaan Helsingin Kaupunginteatterin konserttia, joutuu istumaan paikassa, jossa rautakalterit ovat näkökentän edessä. Paikkoihin, joista näkisi kunnolla, ei saa mennä paloturvallisuuden takia. Kamarimusiikkisaleissa tilanne on mukavampi.

Suomen rakennuskanta on suhteellisen nuorta.Valtaosa taloista on tehty vuoden 1950 jälkeen. Ensimmäinen esteettömyyteen liittyvä säädös tuli rakennusasetukseen vuonna 1973. Silloin kiinnitettiin erityistä huomiota yleisön käyttöön tarkoitettujen tilojen esteettömyyteen. Vuosien varrella säädöstä on laajennettu ja tiukennettu koskemaan kaikkea rakentamista. Tästä historiasta kertoo Maija Könkkölä artikkelissaan kirjassa Samasta ovesta.

Tunnen Helsingin alueena parhaiten, ja täällä on korjattu paljon vanhoja rakennuksia myös esteettömyyttä silmällä pitäen: Tuomiokirkko, Johanneksen kirkko, Vanha kirkko, Ateneum, Kansallisteatteri, Kansallismuseo, Kaupunginteatteri, Eduskuntatalo (lehtereille on vaikea päästä),  Säätytalo, työväenopiston päärakennus (teatterisalissa ei ole kunnon paikkoja)…  Samoin muualla Suomessa, Turun tuomiokirkko, Turun linna…

Silti, kun lähdemme kävelemään missä tahansa kaupungissa tai kylässä, valtaosa taloista on sellaisia ettei niihin ole helppoa pääsyä.

Suomessa kukaan ei oikeasti vielä välitä esteettömyydestä. Koko rakennusala, arkkitehdeista viimeiseen alalla työtätekevään suhtautuu vammaisiin ja esteettömyyteen vihamielisesti. Ja tässä on vain vähän liioittelua. Vammaiset ja esteettömyys on riesa, joka pilaa kauneuden ja tuhoaa talouden. Pitääkö terassille päästä?

Pitääkö pienessäkin asunnossa olla hehtaarivessa? Vammaisethan asuvat tunnetusti niissä suurissa asunnoissa, eikä niillä ole isovanhempia. Miksei esteellisiä town houseja voisi tehdä? Helsinki palkkasi arkkitehtitoimiston selvittämään, kuinka uudenlaiset kaupunkikerrostalot voisivat olla esteettömiä. Loppuraportissa luetellaan 20 kohtaa siitä, miten  esteettömyys pilaa lähes kaiken.

Kuitenkin, jos esteettömyys otettaisiin huomioon alusta alkaen, kaavoitus mukaan lukien, voitaisiin tehdä kaunista ja samanhintaista talokantaa kuin nykyään. Se 1,5 m2 vessa on minimaalinen kustannus asunnon kokonaishinnassa ja tulee kaikissa asunnoissa varmasti käytetyksi.

Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa loputonta valitusta vammaisten ihmisten elämän kurjuudesta vaan kertoa arkipäivästä, jossa elämme. Tarkoitus on myös saada muutos aikaan siten, että esteettömyys otettaisiin kaikessa huomioon alusta alkaen. Fyysinen esteettömyys on vain yksi – vaikkakin merkittävä – esteettömyyden osa-alue. Opetuksen, talouden, sosiaalisen ympäristön ja asenteiden esteettömyys on myös merkittävää. Samoin kielen ymmärrettävyys ja selkeys. Osa vammaisista tarvitsee selkokielistä materiaalia, ja sitä on oltava heille saatavilla.

Kun vaikeavammainen haluaa saada elämäänsä mielekästä sisältöä esimerkiksi vapaan sivistystyön kautta – siellähän on loputtomasti mahdollisuuksia – hän joutuu selvittämään, miten päästä kotoaan ulos, käyttääkö kaikki kuljetuspalvelut espanjan opiskeluun, miten päästä luokkahuoneeseen tai vessaan ja niin edelleen.

Kun hän on onnistuneesti ratkaissut kaikki kysymykset, hän kohtaa reippaan kansalaisen, joka kysyy: ”Pitääkö joka paikkaan päästä?”. Mitäköhän tälle vastaisi?

 

Kalle Könkkölä

toiminnanjohtaja

Kynnys ry

 

 

 

KAPUA Guatemala on käynnistynyt!

Kapua-hanke tarjoaa tavallisille suomalaisille mahdollisuuden osallistua kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Nyt Kapua käynnistyy jo viidettä kertaa. KAPUA Guatemala kapuaa apua kehitysmaiden nuorten ja naisten tukemiseksi yhteistyössä Väestöliitto ry:n, Taksvärkki ry:n ja Kynnys ry:n kanssa. Viidennen Kapua -ryhmän kokoonpano selvisi syyskuun alussa.

KAPUA Guatemala -tiimin tavoitteena on kerätä yhteensä 100 000 euroa kehitysmaiden nuorten ja naisten tukemiseksi Guatemalassa, Nepalissa ja Keski-Aasiassa. Mukaan valitut kapuajat matkaavat huhtikuussa 2013 Guatemalaan, jossa he tutustuvat Taksvärkin avustuskohteisiin ja pääsevät näkemään käytännössä, miten kerätyt varat käytetään. Taksvärkki vie varat Guatemalan nuorille, Väestöliitto Nepaliin nuorten seksuaaliterveyden sekä ympäristön tilan kohentamiseen ja Kynnys vammaisten naisten tukemiseen Keski-Aasiassa.

Kynnys on toiminut Keski-Aasiassa vuodesta 1999 lähtien ja tehnyt yhteistyötä erityisesti vammaisten naisten järjestöjen kanssa. Naisten järjestöt perustivat Kynnyksen tuella vammaisten naisten verkoston, jolla on toimintaa viidessä Keski-Aasian maassa: Kazakstanissa, Tadzhikistanissa, Kirgisiassa, Uzbekistanissa ja Turkmenistanissa. Työn tavoitteena on laajentaa ja vahvistaa verkostoa, jotta sen jäsenjärjestöt kykenevät ajamaan vammaisten naisten oikeuksia sekä tukemaan toisiaan.

Vammaisten tyttöjen ja naisten lisääntymis- ja seksuaalioikeudet ovat hankkeen painopistealue. Tavoitteena on kasvattaa vammaisten naisten tietoisuutta lisääntymisterveydestä ja omista oikeuksistaan sekä lisätä terveydenhuollon asiantuntijoiden tietoisuutta vammaisten tasavertaisista oikeuksista. Hankkeessa tuetaan vammaisia äitejä, kehitetään vertaistukea vammaisille tytöille, tuotetaan koulutusmateriaalia heidän vanhemmilleen sekä tehdään selvitys vammaisten tyttöjen ja naisten tilanteesta Keski-Aasiassa.

Lisää tietoa Kapuasta löydät hankkeen sivustolta: http://www.kapua.fi/

Vammainen on todennäköisemmin väkivallan uhri

WHO kertoo kahdesta tuoreesta selvityksestä, joiden mukaan vammaisten lasten ja aikuisten riski joutua väkivallan uhriksi on huomattavasti suurempi kuin ei-vammaisilla.

Selvityksen mukaan vammaisten lasten riski joutua jonkinlaisen väkivallan uhriksi on 3,7-kertainen ei-vammaisiin lapsiin verrattuna. Riski joutua fyysisen väkivallan uhriksi on 3,6-kertainen ja seksuaalisen väkivallan uhriksi 2,9-kertainen. Erityisen heikossa asemassa ovat kehitysvammaiset, joiden riski joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi on jopa 4,6-kertainen verrattuna ei-vammaisiin.

Vammaisten aikuisten riski joutua väkivallan uhriksi on 1,5 kertaa korkeampi kuin ei-vammaisten. Aikuistenkin kohdalla kehitysvammaisten riski on vielä suurempi, noin neljäkertainen.

Nämä luvut eivät suoraan päde Suomeen, mutta jo aiemmin on tiedetty, että vammaiset ovat ei-vammaisia alttiimpia väkivallalle. Vammaisten ihmisten mahdollisuudet puolustaa itseään ovat huomattavan heikot. Väkivallan tekijä on useimmiten joku läheinen, jonka avusta uhri on riippuvainen. Väkivaltaa voi olla vaikea tunnistaa, koska siitä on tullut arkipäivää.

WHO suosittelee YK:n vammaissopimuksen hengessä, että julkisen vallan on erityisesti suojeltava vammaisia ihmisiä väkivallalta. Tärkeintä suojelua on ennaltaehkäisy. Nämä suositukset on syytä ottaa vakavasti Suomessakin.

Suojelu ei saa kuitenkaan tarkoittaa pumpulimuurin rakentamista vammaisen ihmisen ympärille. Väkivalta ei vähene sillä, että päätökset tehdään ihmisen puolesta, päinvastoin. On tärkeää, että vammaisille ihmisille ja heidän lähellään oleville jaetaan tietoa siitä, miten omia henkisiä, fyysisiä ja seksuaalisia rajoja voi puolustaa ja suojella.

Amu Urhonen, Kynnys ry:n puheenjohtaja

Muodin huipulle vaikka pyörätuolilla!

Viikonloppuna lehdissä nousi ansaitusti esiin hyvän mielen juttu, jossa: ”Pyörätuolikaunottaret esittelivät uutuusmuotia Kampissa: http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/pyoratuolikaunottaret_esittelivat_uutuusmuotia_kampissa/

Otsikointi sinänsä hieman huvitti (vaikka toki pyörätuoli voi olla kaunis!), mutta artikkeli on täyttä asiaa. Jokaisen pitäisi saada pukeutua ja ilmaista itseään, huolimatta pyörätuoleista tai muista apuvälineistä. Mukavuus voi toki olla pukeutumisen osatekijä, jos pukeutuja niin toivoo. Tätä päätöstä eivät kuitenkaan tee vammaisen henkilön puolesta vanhemmat tai avustajat.

Pukeutumisen tulisi nimenomaan olla keino tuoda esiin yksilöllisyyttä. Se, että vammaisuus tekisi yksilöllisyydestä jotenkin vähemmän tärkeää, on kummallinen ajatus.

Ja palatakseni niihin ”pyörätuolikaunottariin” mukavaa olisi myös, jos lehtijutun otsikko olisi itseään toteuttava. Siis pyörätuolit ja monenlaiset apuvälineet voisivat tosiaan olla kaunis osa pukeutumista, eivätkä apuvälinekeskuksien ja sairaaloiden kellarien uumenista viime hetkessä kaivettuja kenties toimivia hätävaroja.

 

Sanni Purhonen

Kynnys ry

Kafka kävi Husissa

Herätessäni 9.8 aamulla pyörätuolini vasen takarengas oli tyhjä. Omilla konsteilla renkaanvaihto ei onnistunut. Soitin HUS:n apuvälineyksikköön. Siellä sanottiin, että rengasrikoista on sovittu niin, että heille voi tulla heti.

Tilasin inva-taksin, mutta auto ei tullutkaan. Avustaja pumppasi takarenkaan täyteen ja niin lähdin korjaamolle pumppu kainalossa. Apuvälinekeskukseen tultuani minut ohjattiin mutkien jälkeen korjaamolle.

Ajaessani sisään ensimmäinen lause mikä minulle sanottiin oli: ”Ei tänne asiakkaat saa tulla!” Loukkaannuin ja sanoin, että voin kyllä lähteä poiskin. Minulta kysyttiin mikä on hätänä ja kerroin, että vasen takarengas on ilmeisesti rikki. Siihen minulle sanottiin, että ei sillä saa ajaa, jos se on rikki. Minä totesin, että se oli ainoa tapa tuoda tuoli pajalle.

Sanoin, että minulla on vararengas mukana varmuudeksi. Pajan vetäjä sanoi, etteivät he anna renkaita mukaan. Minä taas siihen, että olen sen ihan ostanut, koska maalla täytyy olla vararengas, jos tulee rengasrikko. Pajatäti sanoi, että ei renkaita saa itse vaihtaa. Minä totesin, että elävässä elämässä se on pakko.

Totesin myös, ettei minulla ole toista pyörätuolia nyt käytössä ja hengityskoneeni on tässä tuolissa kiinni. Sanoin, että ammattilaiselta kestäisi renkaan vaihto hyvillä laitteilla vain 10 minuuttia. Minun oli annettu ymmärtää, että rengas voidaan vaihtaa odottaessa. Siihen Täti totesi, että taitaa tulla pitkä odotus.

Minut oli haukuttu 10 minuutin aikana neljästä virheestä ja aloin vähitellen hermostua. Tädin puhelin soi, hän vastasi siihen ja jätti asiani kesken. Otin pumpun kainalooni ja läksin pois.

HUS:n apuvälineyksiköllä on karannut ajatus siitä, mitä varten he ovat olemassa: auttamassa pulaan joutuneita vammaisia ihmisiä. Pois lähtiessäni huomasin vielä ovella lapun. ASIAKKAILTA PÄÄSY KIELLETTY.

Kalle Könkkölä