Työharjoittelijan kuulumiset 11.12.2013

Moikka!

Tämä työpäivä on sujunut mukavasti. Työharjoittelujakso Kynnyksessä on ollut opettavainen kokemus. Olen oppinut paljon mm. vammaisten oikeuksiin liittyviä asioita. Työntekijöiden kanssa on mukava keskustella. Tämän lisäksi minulle ajankohtainen uuden iltapäiväavustajan hakeminen on edennyt hienosti avustajakeskus Sentterin kautta. Olen myös oppinut paljon vammaisjärjestöjen toiminnasta. Esimerkiksi aikaisemmin en ymmärtänyt paljonkaan avustajakeskus Sentterin toiminnasta. Nyt, kun olen tutustunut Sentteriin ja Kynnykseen, tiedän paljon enemmän asioista ja osaan arvostaa työtä, jota nämä vammaisjärjestöt tekevät.

Sentteri huolehtii avustaja-asioista ja Kynnys tekee monenlaisia asioita, jotka auttavat vammaisia pärjäämään elämässään. Tämä työ ei lopu koskaan. Yhteiskunnasta löytyy aina jotakin jota parantaa. Uskon, että ilman näitä järjestöjä vammaisten asema Suomessa olisi huomattavasti heikompi kuin nykyään.

Olen päättänyt osallistua huomernna Kynnyksen pikkujouluihin. 🙂 Palaillaan! 🙂

TERV: Aaro

6. työpäivä 11.12.13

Innokkaan työharjoittelijan terveiset 6. työpäivältä:

Moi,

Päiväni Kynnys ry:ssä alkavat käydä vähiin… Tänään on jo kuudes työpäivä kymmenestä. Toiminnanjohtaja Kalle ei ole ollut tänään työpaikalla . Meillä on toki ollut muuten hauskaa. Iltapäivän kahvitauolla eräs työntekijöistä kertoi ihailevansa edesmennyttä Nelson Mandelaa (Etelä-Afrikan rotusorron vastainen vapaustaistelija, maan presidentti 1994-1999) todella paljon. Minun mielestäni Mandelaa on hänen kuolemansa jälkeen korostettu julkisuudessa hiukan liiankin paljon.

Kynnyksen työntekijöiden pikkujoulut ovat ensi perjantaina. Harkitsen vielä osallistumista. Keskustelu aiheesta oli ainakin hauska!

Nyt alkaakin olla aika valmistella kotiinlähtöä. Terveisiä kaikille ja huomiseen!

 

Aaro 🙂

 

4. työharjoittelupäivä 9.12.2013

Moi!

Tämä neljäs työpäiväni on sujunut ihan kivasti. Itsenäisyyspäiväkin sujui mukavasti. Viime torstaina en ollut työpaikalla kouluni itsenäisyysjuhlan vuoksi. Juhlassa oli yllättäen en tinen ruotsinopettajani Pirjo. Itsenäisyyspäivää puolestaan vietimme perheen keskuudessa rauhallisesti kotona oleskellen.

Tänään olen saanut taas kirjoitella puhtaaksi Kallen vanhempien kirjeitä 50-luvulta. Työ on ihan mielekästä, mutta välillä meinaan lannistua, mutta Kynnyksessä on kannustava ilmapiiri.

Pian suuntaan jälleen kotia kohti!

Tässä olivat terveiseni lukijoille tällä kertaa!

Aaro

Merkityksellistä Itsenäisyyttä!

Tälle viikolle ja joulukuun alkuun kasaantuu vuoden tärkeimmät päivät suomalaisille vammaisille henkilöille. Juhlaviikon aloitti kansainvälinen vammaisten päivä 3.12., jota seuraa Itsenäisyyspäivämme ja heti perään YKn ihmisoikeuspäivä 10.12. YK:n vammaisten ihmisoikeussopimus on hyväksytty 2006 ja otettu käyttöön 2008, vaikkakaan Suomi ei ole vielä ratifioinut sitä.

 

Olin vammaisten päivänä järjestetyssä teeman mukaisessa juhlaseminaarissa, jossa peräjälkeen puhuivat paitsi presidentti Halonen niin myös Kynnyksen toiminnan johtaja Kalle Könkkölä. Seminaarissa oli muitakin merkittäviä puhujia, mutta näiden kahden mainitun puheet jäivät päällimmäisinä mieleeni.

 

Ihmisoikeudet ovat arjen asioita, totesi Invalidiliiton tj. Marja Pihnala vammaisten päivän seminaarin alkajaisiksi. Ihmisoikeussopimuksen kehittyminen alkoi sotien jälkeen, ja alkujaan sen mukaan pyrittiin turvaamaan vähemmistökansojen ihmisoikeuksia, jotta vähemmistöt voisivat elää rauhanomaisesti ja tasa-arvoisesti rinnakkain ja yhteistyössä valtion muun väestön kanssa ja silti säilyttää omia erityisiä kansallisia piirteitään, kulttuuriaan ja kieltä. YKn ihmisoikeusjulistus 1948 mukaan ihmisoikeudet tuli taata tasa-arvoisesti ilman syrjintää. Vähemmistöt mainitaan ensimmäisen kerran 14 artiklassa, joka kieltää syrjinnän kansalliseen vähemmistöön kuulumisen perusteella. Suomi allekirjoitti sopimuksen 1990. Yk:n yleiskokouksen hyväksymä julistus 1992 velvoitti valtiot suojelemaan vähemmistöjä ja tukemaan heidän identiteettiään edesauttamalla identiteetin kehittymiselle suotuisat olosuhteet. Vasta paljon myöhemmin alettiin nähdä samanarvoisina vammaisten ihmisten ihmisoikeudet sekä seksuaalinen tasa-arvo.

 

Presidentti Tarja Halonen nosti esiin seksuaalisen identiteetin, joka on ihmisen kaikkein tärkein, läheisin ja omin alue. Hän nosti tässä yhteydessä vammaiset ihmiset ja seksuaalisen tasa-arvon kulkemisen rinta rinnan: molempien tasa-arvon kehittymiseen liittyy paljon tabuja, joita ei haluta kohdata, ja jotka helposti vaietaan näkymättömiin. Räikein esimerkki tästä lienee viimeaikainen homofobian kehitys Venäjällä.

 

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja esteettömyys pitää sisällään myös oikeuden päästä koulutukseen, saada ammatti ja oikeus saada työtä. Presidentti Halonen muistutti meitä, että köyhä ei ole tyhmä. Köyhyyteen ja niukkuuteen liittyy monenmoista, josta selvitäkseen hengissä on osattava etsiä vaihtoehtoja ja opittava selviytymistaitoja. Me olemme oppimassa, että kouluttautuminen, ns. jatkuva oppiminen tulee olemaan jatkossa ainoa mahdollinen tie pois niukkuudesta. Presidentti Halonen sanoi pelkäävänsä, että nuoret ovat jo nyt myöhästyneet lähdöstä.

 

Kalle Könkkölä painotti puheessaan esteettömyyttä ihmisoikeutena. Hänen visionsa on se, että yhdessä vammaisjärjestöinä ja yksittäisinä vammaisina ihmisinä voimme olla vaatimassa ja tavoittelemassa täysivaltaista esteettömyyttä, mikä toimii kellon ympäri, joka paikassa. Tässä kohtaa tuli mieleeni muinoin kuulemani kysymys, johon varmasti suuri osa kaltaisistani apuvälinein liikkuvista vammaisista: ”Tarvitseeko teidän päästä joka paikkaan?” ”No, tarvitsee!” Kalle esitteli vertailuna helsinkiläisen ratikan. ”Miksei Suomessa osata rakentaa ratikkapysäkkejä samaan tasoon, kun se muualla Euroopassa onnistuu?” Selityksenä tarjotaan aina meidän vaikeita talviolosuhteita mutta sataa sitä lunta Keski-Euroopassakin. Vertailun vuoksi Kalle heitti, että Suomessa meille annetaan apuvälineinä kalliitakin pyörätuoleja, mutta emme silti pääse juuri mihinkään. USAssa vammainen henkilö ostaa itse itselleen sopivan apuvälineen, ja pääsee sillä joka paikkaan.

 

Vammaisten ihmisten kouluttautumisessa on edelleen varaa lisääntyä. Kalle pahoitteli, että yliopistoissa on edelleen melko vähän vammaisia opiskelijoita. Mahdollisimman hyvä koulutus takaa paremmat mahdollisuudet työllistyä, vaikka silti joudumme edelleen tekemään paljon työtä tasa-arvoisen työllistymisen kanssa. Tässä yhteydessä mieleeni jäi ilmaan heitetty kysymys, että saako vammainen henkilö vaurastua, menestyä elämässään: Olin törmännyt samansuuntaiseen keskusteluun juuri ennen seminaarin alkua, kun eräs vanha tuttuni kertoi lähtevänsä Eurooppaa kiertämään vaimonsa kanssa nyt, kun hän on jäämässä eläkkeelle. Heti tuli viereiseltä kuulijalta ihmetystä, että millä rahalla sellaisen asuntoauton voi ostaa vammaisena. Hohhoijaa. Kun tekee elämänsä aikana kovasti työtä, ja varsinkin jos on sattunut perimään, onhan sitä varaa. Yleensäkin rahaa on siihen, mitä haluaa, kuten myös aikaa.

 

Kalle Könkkölä nosti lopuksi esiin ihmisoikeuksien ja itsenäisen elämisen koskevan myös esteetöntä asumista. Kauhuskenaarion mukaan 10-15 vuoden päästä tarvitsemme yli miljoonan esteetöntä asuntoa. Nykyisellä asumispolitiikalla emme pääse tätä tavoitetta lähellekään. Kalle muistutti meitä kaikkia siitä, että nykyisin ihmiset elävät vanhemmiksi – myös me vammaiset ihmiset elämme nykyisin vanhemmiksi.

 

Esteettömyys, tasa-arvoisen elämän toteutuminen yksilölle on merkityksellistä ja ymmärrän sen nykyisin koskettavan erityisesti myös itsenäistä Suomea. Esteettömyys on osa itsenäisyyttämme!

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

3. työharjoittelupäiväni 4.12.2013

Moi.

Tänään olen ollut kolmannen päivän töissä työharjoittelijana Kynnyksessä. Päivä on sujunut mukavasti. Työtehtävänä on ollut tänään kirjoittaa tietokoneelle sähköiseen muotoon Kallen antamia kirjeitä, jotka hän haluaa säilyttää jälkipolvilleen. Suuri osa kirjeistä on hyvin vanhoja, 1940-50-luvuilta. Tänään päivä on sujunut joutuisasti eikä ole ollut samanlaista työnpuutetta kuin aiempina työpäivinä. Ruokataukoa vietimme avustajan kanssa Hakaniemen Hesburgerissa.

Siinä olivat tämän päivän pääasiat. Tulkaa lukemaan jälleen huomenna.

Terveisin; Aaro

 

 

2. harjoittelupäiväni 3.12.2013

Moi!

Tänään minulla on ollut toinen harjoittelupäiväni Kynnys ry:ssä. Harjoittelu on mukavaa, mutta työtehtävistä on edelleen puutetta. Aamupäivällä töitä ei ollut liiemmälti. Söin lounasta avustajan kanssa Subwayssa. Iltapäivällä pääsin sentään toimistosihteerin kansliaan ovimiehekisi. Painelin pari kertaa vihreää ovenavausnappulaa. Tapasin myös uusia työntekijöitä. Huomautin toimistosihteerille tehtävien vähyydestä ja huomenna onkin onneksi luvassa postien leimaamista ja lajittelua.

Kynnys on hyvä työnantaja ja yhdistyksellä on erinomaiset tarkoitusperät. Vammaisten aseman parantaminen suomalaisessa yhteiskunnassa on hyvin arvostettava ja kunnianhimoinen tavoite. Toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä on tosin tiukka työnantaja.

Tänään aloitin työt kahdeksalta, joten nyt pääsenkin jo himaan. Huomiseen siis!

Terveisin,

Ahkera työharjoittelija, Aaro

Terveisiä työharjoittelijalta 2.12.2013

Hei,

olen Aaro. Olen pyörätuolissa ja 15-vuotias. Käyn Haukilahden peruskoulua Espoossa. Aloitin tänään työelämään tutustumisjakson Kynnys ry:ssä Helsingissä. Kynnys ry on eri tavoin vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestö. Sen perustivat vammaiset opiskelijat 1973. Työharjoitteluni jatkuu päivittäin 17.12.2013 asti. Ensimmäisenä työpäivänä työtehtävistä on ollut puutetta. Olen tutustunut Kynnyksen perehdytysoppaaseen ja saanut tunnuksia tietokoneen käyttöä varten.

Tässäpä olivat tämän päivän asiat. Jatketaan jälleen huomenna.

Terveisiä kaikille!

Aaro

On onni syntyä suomalaiseksi

 

Joskus 1980-luvun alkupuolella sain tehtäväksi piirtää kuvituskuvan, jossa toteutuisi ajatus: On onni syntyä suomalaiseksi. Elettiin hyvinvointivaltion kulta-aikaa. Tavallisellakin ihmisellä oli mahdollisuus poimia oma taivaansa, ostaa iso asunto velaksi ja matkustaa ihan huvikseen.

Kuulin syksyllä kirjailijahaastattelussa, että Suomi onkin saavutettujen etujen maa. Vyötä kiristellään ja etuuksien säilyttämisistä tapellaan. Eletään budjettimomenttiaikaa, jossa jokainen momentin vartija pitää huolen vain omasta siivustaan. Kaverille ei jätetä, jos jossain sattuisikin olemaan löysää – löysää ei tosin ole, ainakaan sote-puolella.

Rakennellaan kauppakeskuksia, vaikka viiden kilometrin säteellä on olemassa jo useita tavarataivaita. Valtatiet pidetään kunnossa, mutta satojen kilometrien annetaan rapautua ja uhkaillaan niiden muuttamisella taas öljysorateiksi ja hiekkateiksi. Eläminen keskittyy suuriin kaupunkeihin ja palvelut karkaavat maalta lähiöihin. Kaupunkilaiset kiiruhtavat mitään näkemättömin silmin vähäosaisten ohitse ja keskittyvät miettimään, miten pääsisi sellaiseen duuniin ja asemaan, että näyttäisi hyvältä.

Pääkaupunkiseudulla asuminen on kallistunut ja asunnottomuus alkaa olla samaa luokkaa, mitä 1970-luvulla, jolloin rakennettiin kokonaisia kaupunginosia ghettomaisiksi, tiheiksi, suuriksi kerrostaloviidakoiksi. Kaaoksen keskelle syntyy pienimuotoista anarkiaa: liikkeitä, jotka vastustavat kelpo ruoan poisheittämistä, kaupunkiviljelyksiä keskelle kivitaloasumusten kolkkoja pihoja ja tasakatoille kierrätystä ja uusiokäyttöä mehiläis- tai salaattiviljelminä.

Vähäinen eliitti elää downshiftaamalla, josta on tullutkin yksi tämän päivän motoista: Kuinka paljon vähemmällä voin elää? Uskallanko tehdä elämästäni laadukasta ilman materiaa? Paljonko on vähän ja vähänkö on paljon? Tästä on oikein kirjoitettu kirja: muistaakseni 35 tavaraa riittää yhden kauden elämiseen. Suomessahan pitää muistaa, että meillä on neljä vuodenaikaa, ja jokaiselle vuodenajalle pitää olla sen mukaiset asusteet ja jalkineet. Silti valtaosa ihmisistä haluaa esittää, että henkilökohtaisen elämän kulissit ovat hyvin. Mietitään, että sähköpostia ei voi lähettää iltamyöhään, ettei saa omituista mainetta, mutta silti pitää vaikuttaa ahkeralta ja kiireiseltä.

Kiire on mielentila. Itselläni on taipumusta hankkiutua turhan stressin valtaan. Mietin yötolkulla, miten saan seuraavan viikon aikataulut sopimaan elämiseni kanssa. Olen vuosien ajan suhtautunut ns. to do -listojen käyttämiseen kahtalaisesti; siis siihen,  lisäävätkö vai vähentävätkö ne stressiä ja aiheuttavatko suoriutumispaineita vai pääsenkö niitä käyttämällä helpommalla arjen suunnittelusta. Muiden ihmisten ja velvollisuuksieni ristiaallokossa mietin, miten paljon elimistöni sietää paineita ilman sisäistä ahdistumista ja uupumista. Tiedän, että uhriutuminen ei kannata, eikä ravitse minua – saati muita lähelläni eläviä.

Kuulin Anna Perhon sanovan, että onni asuu tosi suurissa asioissa. Hän määritteli suuriksi asioiksi elämässään terveyden, toimeentulon ja ihmissuhteet. Ja tästä seuraa hänen mielestään se, että hänellä itsellään on velvollisuus pitää näistä suurista elämän palikoista huolta. ”Jos nukkuu, ei väsytä.”

Nyt väsyttää, menen siis nukkumaan.

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Makupaloja Vammaisten kuljetuspalvelut toimiviksi -seminaarista

Liikkumisessa on kyse perusoikeudesta. Tästä huolimatta valtiolla ei ole velvollisuutta järjestää julkisia liikennepalveluja, paitsi vaikeavammaisuuden perusteella myönnettävät VPL-mukaiset välttämättömät kuljetuspalvelumatkat, joissa ”vähintään” määre on muodostunut käytännössä tarkoittamaan ”enintään” määrää matkoja. Kuljetuspalveluita pohtivassa seminaarissa mieleeni jäi erityisesti lakimies Elina Akaan-Penttilän maininta asiasta, josta on minultakin joskus kysytty, eikö kunnan olisi pakko järjestää liikkuminen vamman vuoksi, kun periferiassa ei ole julkista liikennettä. Kinkkisiä asioita, kun määritellään, onko kuljetuspalvelutarve vammaisuuden perusteella olevaa, vai onko tarve paikata puuttuvaa julkista liikennettä. Kunnalla ei ole velvoitetta korvata puuttuvaa julkista liikennettä VPL-mukaisin matkoin.

 

Kun kuuntelin Tampereen logistiikan palvelupäällikön esitelmää siitä, miten vammaisten kuljetuspalvelua hoidetaan Tampereella, en voinut olla hymyilemättä ajatukselleni, että ihan kuin Itella kuljettaa postia, niin myös me vammaiset olemme tavaroita, joita liikutellaan paikasta toiseen. Painoarvo tuntui olevan siinä, että tehdään hyviä säästöjä matkojen yhdistelyllä järkevällä tavalla ja samalla hyvän laadun pyrkimyksellä. Elina Akaan-Penttilä kertoikin oikeustapauksesta, jossa viranhaltija ei ollut myöntynyt antamaan asiakkaalle lupaa irrottautua matkojen yhdistelystä, ja tämän seurauksena asiakas oli myöhästellyt työstään. Helsingin HAO kuitenkin päätti asian toisin: jokaisella on oikeus päästä töihin ja siksi tällä mainitulla asiakkaalla oli oikeus irrottautua matkapalvelukeskuksen palveluista ja matkojen yhdistelystä, ja ottaa käyttöön ns. omataksioikeus. Oikeuskäytäntöjä on myös terveyteen liittyen: jos syystä tai toisesta kuljetuspalveluyhdistely ja satunnaisesti tulevat taksiyrittäjien autot vaikuttavat siten, että kunta ei kykene riittävän ammattimaisesti järjestämään turvallista matkaa, on asiakkaalla oikeus irrottautua matkapalvelukeskuksen palveluista ja saada yksilöllinen omataksioikeus.

 

Mielenkiintoista keskustelua heräsi Helsingin Palmian ja Tampereen Logistiikan välille, kun toinen kykenee tuottamaan matkapalvelua 3 minuutin tarkkuudella, ja toinen ei edes 6 minuutin tarkkuudella. Ilmapiiristä oli kuitenkin havaittavissa, että Palmia vilpittömästi pyrkii mahdollisimman hyvään ja tasokkaaseen kuljetuspalveluun, ja kehui jo melko hyvääkin palvelutasoaan. Sain myös selvityksen siitä, miksi Palmian matkajärjestelmä ei voi antaa asiakkaalle viimeistä säästynyttä puolikasta matkaa. No, tilattaessa he eivät voi taata, että asiakas saisi matkansa yhdisteltyä, jolloin hintana olisi se luvattu puolikas matka. Matkojen yhdistely ei ole taloudellisesti järkevää, jos asiakkaan antamassa aikarajassa ei saada hänen matkaansa yhdisteltyä järkevällä tavalla. Tästä huolimatta muistan, kun ystäväni kertoi tilanneensa auton Itä-Helsingistä Katajanokalle. Normaalisti matka kesti vähän alle 20 minuuttia ja maksoi kolmanneksen siitä, miten yhdisteltynä, jolloin matka kesti lähes 1,5 tuntia ja hintakin oli kolme kertaa kalliimpi kuin yhdistelemätön matka. Samansuuntaista järjettömyyttä olen joskus kuullut taksikuskeilta, kun he ajelevat ristiin rastiin ja asiakkaan suhaavat kyydissä kummallisia kierroksia yhdistelyn vuoksi.

 

Eniten minua kiinnosti kuitenkin seminaaripäivässä joukkoliikenteeseen liittyvät vammaisten kuljetuspalveluiden esteettömyysnäkymät. Kävimme läpi asiakaskyselyn tuloksia, jossa vammaiset henkilöt olivat saaneet kertoa joukkoliikenteen käyttöön liittyvistä peloista, haasteista ja rajoitteista. Epävarmuutta ja pelkoja aiheuttavia seikkoja oli mm. kaatumis- ja liukastumispelkojen lisäksi se, että ei selviäkään itsenäisesti joko junaan/metroon/ratikkaan tai kommunikaatiovaikeuksien vuoksi ei saa riittävästi apua ja tietoa poikkeustilanteissa. Muistan itse junamatkaajana talvisajan liukkauspelon: en kait vain tipahda oviaukon ohi junan ja laiturin väliin. Ei myöskään ole turvallisuutta herättävää, jos juna ilmoitetaan ensin myöhästyvän useita minuutteja ja sitten viimetipassa kerrotaankin sen saapuvan aivan toiselle raiteelle. Minäpä en pikaisesti juoksekaan portaita alas, toiselle raiteelle ylös, vaan joudun odottamaan hissiä, eikä sähköpyörätuolilla ajaminen ihan juoksevaa tervettä ihmistä päihitä nopeudessa.

 

On kivaa oppia uutta. Seminaarissa kuulin ensikertaa asemien äänisuihkuista. Sillä tarkoitetaan paikallisia kuulutuksia, joita voi käyttää kuka tahansa hyödykseen, mutta varsinkin kuulovammaiset, kun haluaa kuunnella matkaan liittyvää tiedotetta ja saada selkoa siitä kaiken muun hälinän keskellä.

 

Linja-autoliikenne on varmasti kaikille liikuntarajoitteisille vaikeinta saavuttaa. Joukkoliikennelakia on muutettu 7.6.2013 linja-autoliikenteen matkustajien oikeuksista EUn asetuksen mukaan. Tämän vuoksi liikenteen turvallisuusviraston on määriteltävä esteettömät linja-autoterminaalit. Sinänsä tämä määrittely ei vielä tee linja-autoliikenteen kalustosta esteetöntä, eikä edes saavutettavaa. Vaikka joukkoliikennettä on viime vuosina paljonkin saatu toimivaksi myös pyörätuolia käyttävien ihmisten tarpeita vastaavaksi, ollaan vielä todella kaukana pitkänmatkan linja-autoista, joihin olisi saavutettava sisäänpääsy. Ihmettelen taas, että kehitys on mennyt tässä asiassa taaksepäin. Muistan, miten oli kivaa matkustaa 1990-luvulla esim. Heinolaan bussissa, johon oli hissi. Kuljettaja auttoi pyörätuolini sisään hissillä ja kiinnitti tuolini matkan ajaksi auton lattiaan hihnoin.

 

Kaikessa on kyse rahasta. Näin on kuljetuspalveluiden järjestämisessä kuin myös vaikeavammaisten ihmisten aidossa osallisuudessa julkisia kulkuvälineitä käyttävinä asiakkaina. Niin kauan kun VR:n suunnittelijat muistuttavat vammaisille ihmisille, että paikallisjunia käyttää 40 000 tervettä ihmistä vuorokaudessa, on turhaa odotella, että julkisista kulkuvälineistä tulisi saavutettavampia ilman lakisääteisiä pakotteita. Pikkuisen tuntuisi olevan kuitenkin valoa tunnelin päässä ja toivon mukaan myös hyvää tahtoa järjestää kaikille kansalaisille samanlainen oikeus edullisempaan matkustamiseen julkisin kulkuneuvoin. Tosin eipä taida onnistua täällä periferiassa vielä toviin jos toiseenkaan.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Mun päätös

Tänään vietetään lasten oikeuksien päivää. Tänä vuonna teemana ovat erityisesti vammaisten lasten oikeudet. Aihe on ollut muutenkin tänä vuonna esillä. Unicef ja Euroopan parlamentti ovat kiinnittäneet huomiota mm. vammaisten lasten osallisuuden puutteeseen. Lasten oma ääni ei tunnu kuuluvan kotona eikä sen ulkopuolella.

Oma lapseni ei ole vammainen. Olen silti huomannut, että teen helposti asioita hänen puolestaan silloinkin kun hän haluaisi tehdä itse. Se on muka nopeampaa, siistimpää ja yksinkertaisempaa. Oikeasti kysymys on minuuteista. Sotkun saa aina siivottua. Jos antaa lapsen tehdä itse ja tukee tarvittaessa, ei tule riitaa ja lapsen turhautunutta valitusta. Näkee onnistumisen elämyksen. Monta kertaa olen yllättynyt siitä, että lapsen tapa tehdä asiat on erilainen kuin minun, mutta aivan yhtä hyvä.

Vammaisen lapsen kanssa aikuisten tulee vielä helpommin ja pidempään tehtyä asiat puolesta. Se saattaa olla oikeasti nopeampaa, koska tekeminen saattaa olla paljonkin tavallista hitaampaa. Kun itsenäisiä taitoja opetellaan kuntoutuksessa, kiinnitetään kohtuuttoman paljon huomiota siihen että lapsi tekee ne “oikein” sen sijaan, että katsottaisiin lopputulosta. Muistan itse harjoitelleeni lapsena paidan pukemista fysioterapiassa tuntikaupalla, vaikka olin jo vuosia saanut sen ylleni ihan hyvin ja vielä oikein päin. Fysioterapeutin mielestä minun tapani oli kuitenkin väärä. Hän jopa vihjaisi, että olisi ehkä parempi että joku muu pukisi paidan minulle jatkossa, jos en kerran oppinut oikeaa tapaa.

Samalla kun oppii tekemistä, oppii päättämistä. Missä järjestyksessä syön lautaselleni asetetut ruoat, onko parempi pukea ensin oikean vai vasemman jalan kenkä. Myöhemmin osaa sitten tehdä isompiakin päätöksiä. Vammaisen lapsen kohdalla voi olla, että joku muu tekee asiat, mutta valintoja voi silti tehdä itse. Voi sanoa, mitkä vaatteet haluaa ja kertoa miltä pukemistapa tuntuu. Päättäminen on itsenäisyyden avain, ei se että tekee asiat konkreettisesti itse.

Olin joskus vierailulla vammaisten lasten keskuudessa jossain kerhossa tai vastaavassa. Ohjaaja tai opettaja kertoi, että lasten toiveita kyllä kuunnellaan. Hän kysyikin lapsilta, haluaisivatko he olla sisällä vai ulkona. Oli kesä. Selvä enemmistö halusi ulos, sen ohjaajakin totesi. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin sanoi, että on helpompi jäädä sisälle. Ja niin jäätiin sisälle. Lapsille välittyi viesti, että heidän mielipiteensä ei ole oikeasti tärkeä, vaikka sen saisi esittääkin. Ei ihme, että monilta vammaisilta aikuisilta on loppunut halu esittää omia mielipiteitään.

Amu Urhonen, Kynnys ry:n puheenjohtaja

Esteettömyys on ihmisoikeus

 

Hesari kirjoittaa taas mainosmaisesti town house -tyyppisestä asumisesta. Rakennusliikkeistä on kuulunut viestiä, etteivät ne käy oikein kaupaksi.
Esteettömyyden kannalta rakennustyyppi on todella hankala. Lähtökohtaisesti useampikerroksinen asuminen tuottaa vaikeuksia. Lisäksi sisäänkäyntiä on vaikea tehdä esteettömäksi, koska talo on kiinni jalkakäytävässä ja ensimmäinen kerros 0,9 metrin korkeudessa. Siihen ei luiskaa helposti tehdä. Joskus tämä voi onnistua pihan kautta, mutta silloin mennään helposti suoraan olohuoneeseen...

Helsinki on muutoinkin heikentämässä esteettömyysnormeja, ja muun muassa alakerran sisääntulokerros ollaan poistamassa. Hesari on muutenkin kahden vuoden ajan kampanjoinut esteetöntä asumista vastaan haastattelemalla huomattavan usein yksinomaan niitä henkilöitä, jotka sanovat esteettömyyden olevan syynä asumisen kalleuteen Suomessa. Soininvaara on monta kertaa ollut yksi heistä, mutta ei suinkaan ainoa. Tämä väite kalleudesta ei kuitenkaan perustu mihinkään luotettavaan selvitykseen vaan kielteisiin asenteisiin. VTT:n selvityksen mukaan esteettömyys lisää kustannuksia 10e neliö.

Tästä propagandasta on seurannut muun muassa se, että THL:n Marja Vaaraman Ikäraportissa esitetään esteettömyyden heikentämistä asumisen halventamiseksi. Juuri vanhusväestö sitä esteettömyyttä ensisijassa tarvitsee. Kirjoitin Pekka Puskalle ja muille THL:ssä aiheesta, mutta he olivat kiusaantuneita ja pesivät kätensä. Esteettömyys on ihmisoikeus.

Kalle Könkkölä

Toiminnanjohtaja

Kynnys ry

Imetyksen lohtukirja

Monilla naisilla (joskus miehilläkin) on lasta odottaessaan odotuksia imettämisestä. Aina nainen ei sitä edes itse huomaa ennen kuin ne eivät toteudu. Joskus imetyspettymykset pyörivät ahdistavina mielessä vielä vuosia imetyksen päättymisen jälkeen. Hyvällä imetysohjauksella ja etukäteisvalmistautumisella monet imetyspettymykset voitaisiin välttää. Ja jos niitä kuitenkin tulee, on hyvä tietää, ettei ole ainoa pettynyt.

Maanantaina 11.11. ilmestyi sähköinen Imetyksen lohtukirja, joka kertoo imetykseen liittyvistä odotuksista ja pettymyksistä. Nimensä mukaisesti kirja tarjoaa lohtua tiedon ja vertaistuen muodossa. Kirjassa on äitien omia tarinoita sekä asiantuntijapuheenvuoroja. Kirjoitukset on jaettu teemoittain.

Olin mukana kirjan tekemisessä paitsi yhden tekstin kirjoittajana, myös Esteetön imetys -hankkeen ohjausryhmän jäsenenä. Edustin Kynnystä eli vammaisnäkökulmaa, mutta opin prosessin aikana varsin paljon imetyksestä yleisesti. Ehkä tärkein opetus oli, että imetyksessä asenne ratkaisee. Kannattaa suhtautua sekä itseensä että toisiin imettäjiin kannustavasti mutta ei painostavasti.

Vammaiset naiset eivät olleet osallistuneet tarinoiden kirjoittamiseen keräämisvaiheessa aktiivisesti, ainakaan sikäli kuin vammaisuus näkyi kirjoituksista. Tämä huomattiin liian myöhään. Vammaisten naisten kokemukset ovat tulleet tietooni muuta kautta. Tavoittamieni vammaisten äitien kertomuksissa kävi ilmi, että on joitakin vammaiserityisiä imetyksen esteitä. Hyvän imetysasennon löytyminen voi olla haastavaa. Joskus äidille annetaan mieluummin äidinmaidon korviketta kuin henkilökohtaista apua imettämiseen.

Tämä kirja on vasta alku. Se antaa välineitä puhua imetyspettymyksistä entistä avoimemmin ja ennen kaikkea ehkäistä niitä. Monipuolisuutensa ansiosta kirjaa voi suositella monenlaisille ihmisille: tuleville äideille, jo imetyksensä läpikäyneille, terveydenhuollon henkilöstölle, isille ja kaikille muille asiasta kiinnostuneille.

Linkki kirjaan löytyy osoitteesta  www.imetys.fi/lohtukirja

Amu Urhonen, Kynnys ry:n puheenjohtaja

Ajatuksia torstain Sarasvuosta

 

Torstain Sarasvuo-ohjelma on herättänyt keskustelua vammaispiireissä. Sarasvuo haastatteli lumilautailuonnettomuudessa vammautunutta Pekka Hyysaloa, joka treenaa vammaisenakin. Seuraava haastateltava muusikko Toni Wirtanen halusi skipata oman haastattelunsa ja jatkaa juttua Hyysalon kanssa.

Minunkin oli pakko katsoa ohjelma netistä, koska niin monet kommentoivat sitä sosiaalisessa mediassa. Samalla huomasin, että yksi tämän hetken suosituimmista Ruutu.fi-palvelun pätkistä kertoo Sarasvuon studioyleisöstä, joka ei kyennyt lopettamaan itkemistä. Mutta itse ohjelma ei ollut kovin kiinnostava. Samantyyppisiä ohjelmia, josta vammaisesta tehdään sankari koska hän tekee tavoitteellisia asioita, on tullut katsottua turtumiseen asti.

Ohjelma jakoi mielipiteitä ainakin minun vammaisasioihin perehtyneessä tuttavapiirissäni hyvin voimakkaasti. Toisten mielestä ohjelma oli vammaisia loukkaava, toisten mielestä loistava. Kummillakin oli hyviä argumentteja. Kaikki kommentoijat eivät olleet itse katsoneet ohjelmaa, vaan kuulleet siitä muun muassa radiosta.

Ne, joiden mielestä ohjelma oli sankarillnen, keskittyivät enimmäkseen Hyysalon esiintymiseen. Hyysalon asenne on ihailtava. Mikä parasta, hän ei missään vaiheessa lähtenyt mukaan Sarasvuon ja Wirtasen yliampuvaan hämmästelyyn, vaan suhtautui vammaisuuteensa täysin realistisesti ja asiallisesti. Hän ei sääli itseään, vaan menee eteenpäin. Hyysalo on tehnyt tärkeän teon kuvatessaan onnettomuudesta toipumistaan ja kuntoutumisprosessiaan julkisissa varsin tyylikkäissä videoissa.

Oli kyllä niitäkin, joiden mielestä Sarasvuo ja Wirtanen olivat reiluja ja kunnioittavia tyyppejä, kun ylistivät Hyysaloa liikutustaan näkyvästi pidätellen. Wirtanen oli epäilemättä aivan oikeassa arvioidessaan että vammautunut lumilautailija on kiinnostavampi kuin hänen tuomariutensa jossain laulukilpailussa.

Ohjelmaan kielteisesti suhtautuneet kiinnittivät huomiota etupäässä Sarasvuohon ja Wirtaseen, joiden asenne Hyysaloa kohtaan oli kieltämättä aika epämiellyttävä. Ylistämällä alistettiin tuon tuostakin. Hyysalon titteliksikin oli valittu ”lannistumaton”, mikä kertoo siitä, että Hyysalosta luotiin sankaria. Olisiko ei-vammaisesta uraansa uudelleen aloittelevasta urheilijasta käytetty samanlaista titteliä? Päiviteltiin, että vammaisella Hyysalolla on oikein tyttöystäväkin. Eikö aika monella muullakin ihmisellä ole?

Olin ohjelman katsottuani syvästi ärsyyntynyt, että parhaaseen katseluaikaan levitetään tällaisia aataminaikaisia kliseitä vammaisista. Olisivat mieluummin näyttäneet vaikka vammaisen näyttelijä Pekka Heikkisen monologiesityksen, jonka hän puhuu sataprosenttisesti omalla äänellään.

Ennen kaikkea ohjelmasta tuli mieleen, että Sarasvuo ja Wirtanen katsovat Hyysaloa toiseuden läpi ja yksinomaan vammaisena. Eikä ihme, sillä on hyvin vaikea kuvitella itseään erilaisessa tilanteessa. Ehkä heistä tuntui kannustavalta ajatella, että vakavasti vammautunutkin voi asettaa tavoitteekseen maratonin. Mutta olisiko heistä tuntunut hyvältä saada osakseen säälinsekaista päivittelyä?

Hyysalon vammaisuus pisti silmään ja korvaan. Ärsytykseni keskellä päätin muistaa, että tämä oli viihdettä, ei kunnianhimoista journalismia. Ei ollut tarkoituskaan kohottaa suomalaisen vammaiskeskustelun laatua. Onneksi on myös toisenlaisia ohjelmia.

Amu Urhonen, Kynnys ry:n puheenjohtaja

Aitoa Roskaruokaa!

Tällä viikolla vietetään Hävikkiviikkoa. Ruokahävikillä tarkoitetaan kaikkea sitä useimmiten vielä syötäväksi kelpaavaa ruokaa, mitä heitetään roskiin. Tuntuu aivan uskomattomalta, että kotitalouksissa ruokahävikki on suurinta, jopa 35 % kaikesta ruokahävikistä (teollisuus 27%, kauppa 18% ja ravitsemuspalvelut, kuten ravintolat, 20%). Kotitalouksien ruokahävikki on jopa 30 kiloa per suomalainen! Minun mielestäni tämä on kauhistuttava määrä hukkaan heitettyä, usein jopa aivan hyvää ja syötävää ruokaa. Kun ajatellaan, että joukkoon mahtuu jokunen kaltaiseni ihminen, on joidenkin ihmisten ruokahävikki vielä tuotakin suurempi.

 

Olen luonteeltani pihi ja säästäväinen, myös ruoan hankkimisen ja varsinkin sen poisheittämisen suhteen. Kierrätän ja jaan minulle tarpeetonta tavaraa tarvitseville. Tykkään leipomisesta, ruoan laittamisesta, ekologisesta elämisestä, ikkunaviljelemisestä ja vieraista, joille tekemäni herkut maistuvat.

 

Tapanani on tehdä maittavia aterioita siitä, mitä jääkaapista ja kaapeista löytyy. Hyvin pienelläkin budjetilla saa aikaiseksi herkkuaterioita. Muistan miten toimimme nuorena ystäväni kanssa, joka sattui olemaan myös työkamuni: laitoimme palkkapäivää lähellä pienet rahamme yhteen ja ostimme kimpassa tarvikkeita ja näin saimme tehdyksi koko viikoksi hyvää ja maittavaa ruokaa. Usein ostin kissalle silakoita markalla torilta – kissa söi niistä 2-3 kpl ja minä paistoin pannulla loput meille ruoaksi. Jotkut ystävistäni vitsailevatkin joskus, että kissa taitaa syödä minun ja kissan kokoisessa huushollissamme paremmin kuin minä.

 

Olen tottunut pienellä eläkkeelläni ja tuloillani ”levittämään leipää” käyttämällä hyväkseni ns. viimeisen päivän tarjouksia. Joskus saan koko viikon sapuska-ainekset ostamalla vain ”keltaisella lapulla” merkittyjä tuotteita. Parasta ennen -päiväykset ovat usein vain suuntaa antavia. Ei ennen ollut mitään tiettyjä maagisia päivämääriä, jonka jälkeen kelpo ruoka muuttuisi pilaantuneeksi. Ruoan hyvyys tai pilaantuneisuus tutkittiin haju- ja makuaistin sekä toisinaan myös tuntoaistin avulla. Niin minä toimin edelleen. Viimeksi tänään totesin, että toissapäivänä lahjaksi saadut savustetut muikut eivät olleet enää syötäviä: tunnustelin kalojen pintaa ja totesin ne niljakkaiksi. Lisäksi niiden tuoksu ei ollut enää eilinen raikkaan savuinen, vaan pilaantuneen kalan haju. Onneksi ei mennyt haaskiin kuin kaksi savumuikkua. Sen sijaan viikon takaisella päiväyksellä olleesta jugurtista ja vähän tummuneista banaaneista tuli mainio iltapala-smoothie.

 

Olen muutenkin elänyt sillä, mitä jääkaapistani on tällä viikolla löytynyt: vanhoista ja hiukan nuukahtaneista porkkanoista ja muutamasta perunasta tuli mainio, kaunis ja syksyinen keitto. Maukaskin, kun sekaan laitoimme avustajan kanssa muutamia viikkoja jääkaapissa odottanutta sulatejuustoa (jonka parasta ennen päiväystä en edes tarkistanut mutta näytti ihan hyvältä), chiliä, perunamaustetta sekä hiukan yrttejä. Suurusteeksi laitoimme hiukkasen maitoa ja keitinlientä. Hyvää keittoa tuli ja hyvällä ruokahalulla olen sen syönyt.

 

En pidä elämäntapaani mitenkään outona tai friikkiytenä, vaan siinä samalla kuin pärjään pienilläkin tuloilla kohtalaisen oloisesti, samalla säästän maapalloa ja kasvihuonekaasupäästöjä. Olisi ihanaa, jos olisi varaa aina ostaa luomua ja lähiruokaa, eikä kaukaa epätaloudellisesti kuljetettua ruokaa, mutta ainakin sen minä voin pienenä kuluttajana tehdä, että kulutan viisaasti ja ajatuksella, säästäen.

 

Jos sinua alkoi kiinnostaa enemmän, miten voit itse vaikuttaa ruokahävikin pienentämiseksi ja niin säästää maapalloa, tutustu vaikka alla oleviin linkkeihin:

http://www.saasyoda.fi

https://www.facebook.com/havikkiviikko

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Kyllä maalla on mukavaa – vammaisaktiivina lähellä luontoa

Keskiverto suomalainen kaipaa asumista keskellä palveluita, hyvien yhteyksien päässä luonnon helmassa ja lähellä linnunlaulua sekä puissa suhisevien tuulien.

 

Olen paljasjalkainen stadilainen. Muutin Helsingistä tosin jo vähän alle 4-vuotiaana viereiseen kuntaan, silloiseen Helsingin maalaiskuntaan. Myöhemmin kunta muuttui kaupungiksi, olin tuolloin 12-vuotias. Muutin lapsuudenkodistani takaisin Helsinkiin opiskelemaan ja tuolloin löysin itseni hyvin pian keskeltä vammaisliikettä, nyt jo 40-vuotiaan Kynnyksen alkutaipaleen varrelta. Innostuin vammaisliikkeestä ja itsenäisen elämän aatteesta, siitä, että sain olla mukana Kynnyksen opiskelijatoiminnassa, löytää vammaisen naisen identiteettini, kasvaa aikuiseksi tässä ratkiriemukkaassa ja painokkaasti vammaisten asiaa ajavien ihmisten mukana. Syntyi ”Rammat pantterit”: Olemme vallanneet ratikan ja sen myötä tehneet näkyväksi sen, että jokaisella täytyy olla oikeus liikkua julkisilla kulkuneuvoilla esteettömästi. Olemme myös osoittaneet mieltä Helsingin Kelassa, jossa joukko aktiiveja olivat köyttäneet itsensä kettingein pääkelan toimistoon. Ylitimme tuolloinkin valtamedian ja tämän seurauksena vaikeavammaisten kuntoutus sai jatkoa.

 

Opiskeluni päättyivät, muutin takaisin naapurikaupunkiin, kävin töissä, lähdin uudelleen opiskelemaan. Elämä vei ja etäännyin Kynnyksen aktiivijäsenyydestäni. Myöhemmin palasin lehden tekijänä ja osallistuin taas marsseihin vammaisten oikeuksien puolesta, tavoittelimme henkilökohtaisen avun saamista vammaispalvelulakiin. Yhteiskunta muuttui ja minä sen mukana. Muutin pääkaupunkilaisittain ajatellen ”maalle” Hämeenlinnaan, vaikka ensimmäiset 10 vuotta asuinkin enemmän kaupungissa kuin koskaan ikinä ennen tätä.

 

Hämeenlinnaan muuttoni taustalla vaikutti moni seikka, mutta suurimpina niistä oli uusien junayhteyksien vaivattomuus, palveluiden läheisyyden löytäminen ja mukava asunto. Plus tietysti se silloinen ”suuri rakkaus”. Rakas lähti, ystäväni odottivat paluutani Pääkaupunkiin tai sen liepeille, mutta minäpä en halunnut enää täältä yhtään mihinkään. Paitsi myöhemmin hiukan enemmän maalle. Kaikki palvelut ovat tässä pienessä ja intiimissä kaupungissa melkein kävelymatkan päässä, eikä työmatkani Helsinkiin ole juuri ajassa mitaten kasvaneet: täältä tulee tunnissa kaiken mahdollisen ja mahdottoman sivistyksen pariin.

 

Vuosien mittaan siis väsyin kaupungin hälinään ja aloin kaipaamaan takaisin lapsuuteni maalaismaisemaan, peltojen ja metsien viereen. En tosin löydä enää silloista sieluni maisemaa sieltä pääkaupunkiseudulta, vaan haikailin tässä nykyisessä kotikaupungissani lähemmäs luontoa, metsän viereen, jossa saan aistia maatuvan maan ja keväällä heräävän vihreän. Tuttavapiirini varoitteli, että eläminen rivitalossa voi olla vammaiselle, yksinäiselle naiselle mahdoton yhtälö. Halusin silti yrittää, koska tuttavapiirissäni on vaikeasti vammaisia ihmisiä, jotka kyllä selviävät vammoistaan huolimatta omilla kesämökeillään, omakotitaloissaan. Miksen minä siis rivitalossa?

 

Löysin kivan asunnon metsän reunasta, suuren kiven juurelta. Tuttavapiirini varoitteli, että odotahan, kun tulee talvi ja kamalasti lunta, etkä pääse ulos asunnostasi. Odotahan, kun tuuli ulisee nurkissa ja jäädyt kotiisi. No, turhaan pelottelivat ja pelkäsivät. Viime talvena otin rivarielämää niin sanotusti haltuun pienin askelin. Keskityin kotiutumiseen. Taloyhtiömme on kohtalaisen pieni, kuin pikkuruinen kylä kylässä. Melkein jokaisessa asunnossa asuu kissoja tai koiria, joten siitä jo päättelin eläinihmisenä, että ihanaa, samanhenkistä porukkaa. Isännöitsijältä ja naapuriltani huolestuneena tiedustelin, miten talvi ja lumienluonti mahtaa onnistua. Lupasivat hoitaa, ja hyvin hoitivatkin. Taloyhtiömme ostaa aurauksen vain suurimpiin lumikertymiin, ja hoitavat käsipelillä kaikki pihateiden välit. Oli ihanaa huomata, kun ihanat naapurini ovat koiriensa aamulenkeillä auranneet minulle väylän autolleni, ja takaisin sisään mennessään leventäneet väylääni vielä toisenkin kolan levyiseksi. Ihmeekseni huomasin, että täällä ns. maalla aurataan yleisiäkin väyliä paremmin kuin keskikaupungilla.

 

Vuoden aikana olen ilahtunut monen monta kertaa naapurieni kultaisista sydämistä. Paitsi lumien luonti niin myös nurmikoiden ajo on sujunut mallikkaasti ja pyytämättä. Jokainen kun tekee jotain, voi nykyisessäkin kaupunkiyhteisössä syntyä kyläfiilistä, jossa lähimmäisistä pidetään huolta. Viimeisimmäksi koin näin, kun en päässyt yllättäneen kuumeen vuoksi syksyn pihatalkoisiin, vaan päivällä kävi naapuri soittelemassa ovikelloa ja tuomaan sairaalle eli minulle talkookeittoa sekä kyselemässä voimisiani. Oli mieltäkin lämmittävää nauttia naapurin antimista ja samalla katsella ikkunasta ulkona ahertavia.

 

On mukavaa nähdä ja elää tätä todellisuutta, jossa voin tehdä työtä vammaisliikkeessä monella tavalla omalla kotikoneellani, vaikka ulkona puhaltaa navakka syystuuli. Elämä muuttuu ja me sen mukana, eikä muutos ole aina huono tai pelottava. Kun mietin omia juuriani vammaisliikkeen juurilla ja tätä päivää, jolloin asun itsenäisesti omassa rivitaloasunnossani luonnon keskellä, toimin pienehkön kaupungin vammaisyhdistyksessä sekä samaan aikaan teen etätyötäni Kynnyksen hyväksi kuin myös muutamassa muussa vammaispiireissä vaikuttaessani, en voi olla ajattelematta: tuskinpa olisin tässä nyt, jos en olisi silloin 70-luvun lopulla törmännyt sattumoisin Kynnyksen järjestämään opiskelijailtaan ja sitä kautta päässyt osalliseksi vammaisuuden syvimpien asioiden äärelle löytämään itseäni ja itsenäisyyttäni vammaisena naisena.

 

Tästä on hyvä jatkaa, oikein jännityksellä odotan, millaiseksi Kynnys vammaisten ihmisten ihmisoikeusliikkeenä muotoutuu tulevina vuosikymmeninä – ja minä tässä edelleen mukana toimien etätyössä ja silti läsnä olevana. Vammaisena naisena minun on hyvä asua myös etäämmällä kaupungin hulinasta ja silti likellä palveluja, kiitos Kynnyksen vammaispoliittisen ahkeruuden asioidemme ajajana.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry