Joko meitä taas tapetaan?

Iiro Viinanen ja Esko Seppänen saivat kirjallaan herätettyä taas kerran eutanasia-keskustelun. Tätä keskustelua käydään kymmenen vuoden välein. Nyt se siis leimahti.

Ymmärrän sinänsä, että Parkinsonin tautia sairastavat – ennen superaktiiviset miehet – ahdistuvat voimien menettämisen ja toimintakyvyn hiipumisen edessä.  Olen itse sairastanut hitaasti etenevää lihassairautta ja tiedän asiasta jotain oman kokemuksen kautta.

Minusta on väärä ratkaisu keskittyä siihen, kuinka kärsimystä voitaisiin poistaa tappamalla ihmisiä.  Oleellisempaa olisi auttaa niitä, jotka ovat elossa, kaikin mahdollisin tavoin, kuitenkin muistaen, että jokaisella on oikeus kieltäytyä hoidosta.

Eutanasian ensimmäinen ongelma on siinä, että pakottaisimme jonkun toisen tappamaan itsemme. Se on aivan kohtuuton vaatimus, vaikka vapaaehtoisia näyttää joka puolella maailmaa löytyvänkin.

Toinen ongelma on, miten määritellään, ketä autetaan kuolemaan ja ketä yritetään estää tekemästä itsemurha. Meillähän tehdään paljon itsemurhia. Mitä tapahtuu niille, jotka haluavat elää, mutta lainsäätäjä antaa vaivihkaa olettaa, että eiköhän olisi jo aika kuolla? Menneinä aikoina vanhukset joissakin maailman kolkissa ymmärsivät itse jättää yhteisönsä ja mennä kuolemaan. Emme kai halua tätä aikaa takaisin?

Kolmas ongelma liittyy hoitotestamentteihin ja omaan mielikuvitukseen. On tavattoman vaikea kuvitella tulevaa avuttomuutta. Kun aloin itse käyttää hengityskonetta, se tuntui aivan mahdottomalta ja olisin halunnut kuolla. Onneksi ei ollut päivystävää kuolinapupalvelua.  Vasta riittävän ajan kuluttua tajusin, että elämä on parhaimmillaan edelleen hienoa. Käytän hengityskonetta ja olen onnellinen.

Ymmärrän henkilökohtaisesti, että toimintakyvyn menettäminen pelottaa ja ahdistaa ellei jaksa uskoa, että elämä kantaa. Vaikeassa ja näköalattomalta tuntuvassa tilanteessa tarvitaan kuitenkin ennen kaikkea riittävää kivunlievitystä ja toisten ihmisten läsnäoloa. Kun tähän hätähuutoon vastataan tappavalla piikillä, eikö vastaus ole suunnattoman julma?

Eutanasian hyväksymisellä olisi myös merkittävä kielteinen vaikutus vammaisten ja vanhusten elämän arvoon ylipäätään. Jo nyt sikiötutkimusten ja selektiivisen abortin kautta estetään vammaisten syntymä ja kohta elämää lyhennettäisiin loppupäästä.

On kuitenkin suhtauduttava vakavasti siihen, mistä eutanasia-haaveet syntyvät. Meillä suhtaudutaan kipuihin aivan liian vähättelevästi, se näkyy lääkekannabiksen käyttöön oton vaikeutena ja kipulääkkeiden rajoittamisena ”elämää lyhentävänä” toimena.

On otettava vakavasti myös se, että ihmiset pelkäävät avuttomaksi ja toisten varaan joutumista ja nöyryyttämistä. Näihin asioihin voidaan puuttua yhteisillä päätöksillä.

Tehdään maailmasta parempi meille kaikille: ei eutanasiaa vaan inhimillistä hoitoa!

Kalle Könkkölä

 

Yksi vastaus to “Joko meitä taas tapetaan?”

  1. Pekka Aleksanteri Jussila

    Kiitos tästä kirjoituksesta! Luin tämän jo viime kesänä ja jo silloin ihmettelin, miksi vastauksia ei ole kirjoitettu.

    Alla lyhyt kommentti. Täysi versio on osoitteessa
    http://users.aalto.fi/~paju/taas.html

    Muistin viisi vuotta sitten kokemuksen sairaalasta: Vaikeavammaisen vaimoni sairastuttua keuhkokuumeeseen tuntematon lääkäri soitti minulle ja kertoi vaimoni sopineen ”deneer-päätöksestä” yhteisymmäryksessä hänen kanssaan. ”Mitä?” kysyin, mutta koska minulta ei kysytty mitään, vastaanotin asian ilmoituksena. Jälkeenpäin selvisi, että ko. lääkäri oli kysynyt vakavassa keuhkokuumeessa olevalta vaimoltani, suostuisiko hän elvyttämättäjättämispäätökseen (DNR: do not resuscitate) ja hän oli suostunut. Ironisesti lääkäri oli itse kirjannut lausuntoonsa, että potilaan kanssa oli lähes mahdotonta kommunikoida. Ilmeisesti kuitenkin elämästä ja kuolemasta päättäminen oli onnistunut helposti. Tervehdyttyään ja palattuaan kotiin vaimoni sanoi, ettei hän edes tajunnut mitä lääkäri oli kysynyt, mutta vastannut myöntävästi, koska oli ollut niin väsynyt. Hän lähetti sairaalaan kirjeen, jossa vaati ko. päätöksen perumista.

    Nyt asia on minulle taas niin ajankohtainen, että on pakko vastata. Vaimoni joutui tällä viikolla teho-osastolle hengityksen ja sydämen pysähtymisen vuoksi. Ensimmäinen keskustelu osaston lääkärin #1 kanssa ei rohkaissut: hän suositteli, että jos oma hengitys ei ala toimia, hengityskone otetaan pois päältä. Olimme asiasta eri mieltä, vaikka jälkeenpäin ajatellen hän saattoi tarkoittaa, että että vaimoni ei olisi tajuissaan ja minä sitä, että hän olisi. Hengityskoneesta tuli mieleeni tämä kirjoitus ja nimenomaan tuo lause: ”Käytän hengityskonetta ja olen onnellinen.” Siinä kaikki. Terveys voi tehdä ihmisen onnelliseksi, mutta niin voivat monet muutkin asiat.

    Toinen päivä oli huonoin. Vaimoni nukutus oli lopetettu, mutta hän ei ollut tullut tajuihinsa. Lääkäri #2 sanoi, että jollei hän herää seuraavana päivänä, aivovaurio on niin paha, että hengityskone kannattaa kytkeä pois päältä. Tietysti koetin saada häntä heräämään puhumalla ja koskettelemalla, mutta hän vain nukkui rauhallisesti. Ei kipua, spastisuutta tai kärsimystä. Otin lääkärin #2 lausuman seuraavasta päivästä tosissani. Poistuessani sairaalasta mietin, miksi se olisi ratkaiseva. Potilas on toipunut oltuaan koomassa hengityskoneeseen kytkettynä 19 vuotta. Miksi meille annettaisiin vain kaksi päivää?

    Kolmas päivä. Lääkäri #3 kertoi, että vaimoni ei enää tarvitse hengityskonetta, vaan hengittää omin voimin, vastaa puhutteluun avaamalla ja sulkemalla silmiään ja että hänet siirretään sisätautien osastolle. Mitä olisi tapahtunut, jos vaimoni olisi herännyt vasta neljäntenä päivänä? Olisinko joutunut suostumaan kolmantena päivänä päätökseen, jonka seurauksena neljättä päivää ei olisi tullut?

    En ole itse lukenut Seppäsen ja Viinasen kirjaa, mutta meitä on ilmeisesti moneen junaan. Elämänlaatu, onnellisuus ja ihmissuhteet ovat subjektiivisia. Niitä ei voi mitata.

    Vastaa

Kirjoita vastaus

  • (ei julkaista)

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>