Kuukausittainen arkisto: huhtikuu 2016

Itsenäisen äidin lapset

Minulla on kaksi lasta, kuten monet tietävätkin. He ovat monella tavalla hienoja pieniä ihmisiä. Yksi asia, joista usein kehun heitä, on itsenäisyys. He osaavat tehdä itse sellaisiakin asioita, joita moni heidän ikätoverinsa ei osaa. Esimerkiksi tyttäreni oppi pukemaan itsensä täysin alusvaatteista talvihaalariin asti reilusti alle kaksivuotiaana. Yksivuotias poikani, joka ei vielä puhu, osaa hakea jääkaapista tahtomansa ruoan ja laatikosta lusikan sen syömistä varten. Hän osaa viedä tyhjät banaaninkuoret biojätteeseen, mikä on erityisen älykästä.

Kerron lasteni erinomaisuudesta mielelläni muillekin. Siten ilmaisen ylpeyttä, joka äitiyteen kuuluu.

Monet ihmiset ovat arvelleet, että lasteni itsenäisyys johtuu minun vammaisuudestani. ”Kun sinä olet vammainen etkä tee kaikkea heidän puolestaan, he oppivat tekemään asiat itse.”

Tässä on jokin väärinkäsitys. Minä nimittäin olen sellainen äiti, joka mielellään tekee asiat lapsensa puolesta. Olen aina tunkemassa väliin, sanomassa että anna kun äiti. Vaikka tiedän kokemuksesta kuinka ärsyttävää sellainen on. Mutta kai se on äidinvaistoa, että haluaa häärätä ja tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Minun pitää jatkuvasti muistuttaa itseäni, että on tärkeää rohkaista lapsia tekemään heidän ikätasonsa mukaisia asioita itse. Minun on purtava kieltäni, kun jonkin asian tekeminen kestää kauemmin kuin minulla kestäisi. Yhdessä tehdessämme saan jatkuvasti itseni kiinni ajattelemasta, että lopputulos olisi paljon parempi, jos saisin tehdä tämän rauhassa yksin, eikä se ole lapsen kannalta kovin hyvä ajatus. Minun tehtäväni on olla käytettävissä siltä varalta, että he haluavat tai tarvitsevat apuani.

Lapseni opettelevat taitonsa itse, vailla pakkoa ja painostusta. Eivät minun ansiostani, vaan minusta huolimatta. En oikein tiedä milloin se tapahtuu, yhtäkkiä vain yllätyn, että taas on ilmestynyt uusi taito.

Oikeastaan en ole yhtään yllättynyt lasteni halusta tehdä asioita itse. He ovat perineet sen äidiltään, minulta. Olen itsekin halunnut aina toimia itse – niin paljon että se on ärsyttänyt muita ihmisiä. Silti monet sellaisetkin ihmiset, joiden luulen tuntevan minut hyvin, ajattelevat että vammaisena ihmisenä olen siinä määrin avuton, että lapseni joutuvat pakon edessä opettelemaan taitoja itse. Se on minulle pettymys, koska olen pitänyt heitä poikkeuksellisen tiedostavina, mutta toisaalta ymmärrän, että vallitseviin stereotypioihin on hyvin helppo sortua.

Amu Urhonen, Kynnyksen puheenjohtaja