Kuukausittainen arkisto: lokakuu 2015

Yhdessäasumisen harjoittelua

Paljon on tapahtunut ja elämäni on muuttunut viime kuukausien aikana. Olen kääntänyt uuden sivun elämässäni. Kaksi haavettani on toteutunut. Kaikki alkoi siitä, kun kihlattuni, Tuukka, sai tiedon pääsystä Tampereelle opiskelemaan. Me olemme olleet nyt yli neljä vuotta yhdessä ja olemme eläneet kaukosuhteessa. Olimme jo puhuneet yhteenmuutosta aina silloin tällöin, ja kumpikin halusi muuttaa jossain vaiheessa yhteen. Nyt siihen tuli mahdollisuus.

Ensin en meinannut tarttua tilaisuuteen. Tykkäsin silloisesta asunnostani, minulla ei ollut töitä eikä opiskelupaikkaa tiedossa Tampereella. Ajattelin, etten vielä voi muuttaa sinne. Mutta sitten aloin miettiä asiaa tarkemmin. Hei haloo, Laura, onko sinulla täällä Hämeenlinnassakaan nyt tiedossa töitä tai opiskelupaikkaa? Ei ole. Mikään ei pidätellyt minua siellä. Siispä tulin järkiini, onneksi. Sitten asiat alkoivat tapahtua tosi nopeasti. Saimme pian juuri meille sopivan asunnon, allekirjoitettiin vuokrasopimus ja alettiin täyttää muuttolaatikoita. Muutto oli raskas, mutta se kannatti! Se oli yksi parhaimmista päätöksistäni. Pääsin asumaan kaupunkiin, johon olen pienestä asti haaveillut muuttavani joskus ja vieläpä yhteiseen kotiin rakastamani miehen kanssa.

Yhtä ruusuilla tanssimista yhdessäasuminen ei kuitenkaan ole aina. En kuvitellutkaan niin missään vaiheessa. Me molemmat olemme hieman pelänneetkin, miten tämä sujuu. Se on niin eri asia nähdä vain viikonloppuisin ja lomilla kuin asua yhdessä. Vaikka onkin iso kämppä ja ovia, mitkä voi laittaa kiinni, kun haluaa olla rauhassa. Olemme molemmat sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsevat omaa tilaa ja aikaa. Mutta me ymmärrämme toisiamme siinäkin asiassa. Yksi suhteemme vahvuuksista on, että me voimme puhua asioista suoraan ja rehellisesti. Se on tosi tärkeätä parisuhteessa. Luottamuskin pelaa puolin ja toisin.

Tuukka on nykyään yksi niistä harvoista, joihin voin luottaa täysin. Tuukka on rehellinen ja aito ihminen. Kunnioitamme toisiamme. Me pelaamme hyvin yhteen ja olemme selvinneet vaikeista jutuista eroamatta. Mutta koskaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. En ajattele, että nyt tämä on tässä. Nyt me asumme aina ja ikuisesti yhdessä ja olemme yhdessä loppuun asti. Ei. Vaan nyt me harjoittelemme tätä yhdessäasumista ja katsomme rauhassa, miten menee ja miltä tämä tuntuu. Molemmille on uusi asia asua kumppanin kanssa. Mutta tietysti toivon, että selviämme vaikeista vaiheista ilman eroa ja että rakkautemme kestäisi jatkossakin.

Sen verran vielä, että olen nyt aloittanut aikuislukion ja se on ollut vähän jännittävää. Etenen siinä omaan tahtiini, kun se on kerran mahdollista. Olen myös ollut viikonlopun pituisella teatterikurssilla ja viime sunnuntaina aloitin Solo blues-tanssikurssin. Menen lokakuussa ehkä improkurssillekin. Täällä Tampereella on paljon enemmän mahdollisuuksia kuin Hämeenlinnassa. Uusia kavereita en ole vielä saanut, mutta ehkä senkin aika tulee. Olen asunut täällä kuitenkin vasta niin vähän aikaa ja täytyy vielä totutella uusiin asioihin. Mutta uudet asiat ja haasteet tekevät minulle hyvää. Täällä on hyvä olla ja elää.

Laura Lehtinen

Esteittä eteenpäin

Opasteen harmaa teksti ei erotu riittävästi vaaleasta taustasta. Wc-istuimen viereen sijoitettu roskakori vaikeuttaa pyörätuolista siirtymistä. Tila on erotettu aulasta yhdellä portaalla. Ei ole selkeitä kontrasteja. Kaide katkeaa portaiden välitasanteella. Kyltissä on pieni kirjasinkoko. Naulakkoon ei yletä. Ei ole saavutettavissa. Aiheuttaa vaaran. Haittaa liikkumista. Estää.

Tämäntapaisia lauseita on esiintynyt aivan liian tiuhaan viime aikoina kirjoittamissani teksteissä. Olen ollut muutaman viikon työharjoittelussa Kynnys-konsulteilla. Opiskelen apuvälinetekniikkaa Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja vaikka esteettömyysasioista on sielläkin puhuttu, on monia asioita joita en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Se ei ole mikään ihme.

Helposti liikkuvalle tulee harvoin mieleen pohtia oman ympäristön kulkumahdollisuuksia. Esteet voi kiertää tai ylittää, eikä sitä aina edes huomaa tekevänsä. Esteettömyyskartoitus, joita Kynnys-konsultitkin tekevät, on yksi keino hahmottaa paremmin liikkumista rajoittavia tekijöitä. Oma tapani tarkastella ympäristöä on ainakin muuttunut.

Suurin osa ihmisistä kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä vaikeuksia liikkumisessa. Murtunut jalka tai lapsen kuljettaminen rajaavat liikkumisen ja osallistumisen mahdollisuuksia. Näitä asioita pidetään helposti väliaikaisina haittoina: ärsyttävinä omalle kohdalle sattuessa, mutta ohimenevinä. Kaikille meistä liikkumisen hankaluus ei ole ohimenevää, vaan ympäristön rakenteet haittaavat elämää jatkuvasti.

Esteellisyyttä perustellaan milloin milläkin: suunnittelijan vapaudella, kustannuskysymyksillä, esteettisyydellä tai sillä, että näin nyt on ollut tapana tehdä. Useimmiten sitä ei edes tarvitse perustella, vaan se otetaan annettuna. Esteellisyys ei kuitenkaan ole väistämätön luonnonlaki. Se on yksikertaisesti laiskaa suunnittelua. Asunnot ja muu rakennettu ympäristö tehdään alusta loppuun ihmisten päätösten mukaisesti. Kysymys on siitä, kuka saa päättää ja keiden kaikkien puolesta.

 

Nino Kautto

Opiskelija, apuvälineteknikko AMK

Metropolia Ammattikorkeakoulu

Apuväline ei ole häpeä

Tänä aamuna Helsingin Sanomat kertoi vanhasta Samuli Wirénistä, joka käyttää lukuisia apuvälineitä. Hänen omaishoitajanaan toimiva vaimonsa Anneli harmitteli, että tietoa saatavilla olevista apuvälineistä on hankala saada ja ehdotti, että kunnalla voisi olla niistä lista. Tähän Raision kaupungin edustaja Pauliina Sairanen suhtautui nihkeästi, koska arveli, että se johtaisi holtittomaan apuvälineiden haalimiseen. Olisi vaarana, että pyörätuolin tilaisi sellainenkin, joka sitä ei oikeasti tarvitse.

Sairasen lausunto muistuttaa asennetta, joka on harmillisen yleinen. Epätieteellinen analyysini on aivan päinvastainen: apuvälineitä käytetään aivan liian vähän eikä suinkaan liikaa.

Apuvälineiden käyttöön liittyy valtavasti häpeää. Moni istuu mieluummin neljän seinän sisällä kuin pyörätuolissa ihmisten ilmoilla. Käänteisesti tämä ilmiö näkyy niin, että vammaiset ja vanhat ihmiset kehuskelevat sillä, etteivät tarvitse apuvälineitä. Viimeksi viime viikolla Hesari kertoi satavuotiaasta naisesta, jonka ansioksi luettiin otsikossa asti se, ettei hän käytä rollaattoria. Aivan kuin hän olisi jotenkin huonompi satavuotias, jos käyttäisi.

Olen ollut mukana lukuisissa prosesseissa, joissa ihmistä on yritetty saada käyttämään hänelle tarpeellisia apuvälineitä. Niitä prosesseja eivät helpota ympärillä olevat ihmiset, jotka arvelevat, että apuväline passivoi ja on vielä rumakin. Onneksi nämä prosessit ovat useimmiten päättyneet siihen, että ihmisen elämänpiiri laajenee ja hän voimaantuu elämään täyttä elämää. Näin on käynyt itsellenikin, tosin niin päin että itse olin koko ajan apuvälineen käytön kannalla, mutta kukaan muu ei.

Omasta kokemuksestani ihmettelen väitettä apuvälineen passivoivuudesta. Itse käytän pyörätuolia. Kyllä minä sillä ihan itse liikun ja toimin. Menen pitkin kaupunkia, maata ja maailmaa sen sijaan että minimoisin välimatkan sen perusteella, mitä jaksan ”kävellä” (lainausmerkit siksi, ettei siinä oikeasti ole kysymys mistään sellaisesta).

Facebook-keskustelussa ystäväni Paula Pietilä lanseerasi termin apuvälineiden sekakäyttäjä. Hän ihmetteli aiheellisesti, miksi apuvälineitä lainaavat tai antavat julkiset tahot kuvittelevat, että yksi apuväline sopii kaikkiin tarpeisiin. Ihminen, joka pystyy kävelemään rollaattorilla jonkin matkaa, tarvitsee ehkä pyörätuolia pidemmillä matkoilla.

Olen nähnyt ties minkälaisia virityksiä, joita ihmiset ovat kehittäneet itselleen, kun eivät ole tajunneet hakea sopivaa apuvälinettä tai saaneet sitä hakemisesta huolimatta. Monet niistä ovat epätarkoituksenmukaisia, jopa vaarallisia. Inhimillisesti ja taloudellisesti olisi järkevää myöntää niitä sen sijaan, että maksetaan tapaturmien aiheuttamista terveydenhoitomenoja.

Wilénin idea apuvälinetiedon jakamisesta on erittäin tarpeellinen ja perusteltu. Käytännöt vaihtelevat kunnittain, mutta vain harvoin apuvälineitä ehdotetaan kunnan puolesta. Niitä pitää osata vaatia itse. Sairasen huoli turhista apuvälineistä on siinäkin mielessä outo, että eihän lista tarkoittaisi myöntämiskäytännön muuttumista. Edelleen apuvälinettä pitäisi anoa ja sen tarpeellisuus pitäisi todeta. Ei ole lainkaan vaarallista, jos tulee kokeilleeksi apuvälinettä, jota ei oikeasti tarvitse. Käyttämättömänä lojuvan apuvälineen voi kyllä palauttaa.

Se, ettei saa apuvälineitä, on pahimmillaan liikkumisen rajoittamista eli ihmisoikeusloukkaus. Tämä olisi hyvä ymmärtää apuvälineiden myöntäjienkin.