Kuukausittainen arkisto: tammikuu 2014

Osallistavaa sosiaalista työtä vai vapaaehtoistoimintaa?

Viime aikoina Euroopassa tuntuu leviävän kulovalkean lailla ajatus osallistavasta sosiaalisesta työstä. Paperilla se voi näyttää kivalta: ”pelastetaan” sohvaperunat irti sohvistaan ja nuoriso irti epätodellisesta nettielämästään. Ovatko poliitikot ja sosiaalisen työn ajatuksen ympärillä toimijat oikeasti huolissaan ihmisistä, jotka elävät syrjäytymisuhan alla? Ollaanko oikeasti huolissaan moniongelmaisista pitkäaikaistyöttömistä ja muista vaikeasti työllistävistä henkilöistä? Osaako osallistava sosiaalityö huomioida kaikki ne sanomattomat ja esiin tulemattomat ongelmat, jotka jumittavat ihmisen kotiin syystä ja toisesta? Se oikea syy kun ei aina näy päälle, eikä asianomainenkaan aina tiedä, mitä pelkää ja mikä jumittaa hänet kotiin.

 

Ajassamme elää merkillinen ilmiö, jonka voisi nimittää tuntemattomuuden peloksi. On ihmisiä, jotka kärsivät, syrjäytyvät ja jäävät ns. ”ulkopuolelle leirin”. Heillä ei ole syystä ja toisesta voimavaroja tai kykyjä selvittää ja selviytyä omien ongelmiensa yli. Mikä osa sosiaalistavassa (pakko)työssä on kateudella? Onko se rangaistus vai mahdollisuus, ratkeaa varmaankin yksilöllisistä näkökohdista ja mahdollisuuksista käsin. Tuntuu inhimillisen epäoikeudenmukaiselta, kun joku jää kotiin lokoilemaan ja samaan aikaan minun on pakko lähteä yhteiskunnallisten velvollisuuksieni perään. Satoi tai paistoi.

 

Melkein jo kuulen korvissani, kun joku mutisee kukkahattutädeistä, jotka ovat lässyttämässä… No, en paapo, en puolusta, mutta tosiasia on se, että kaikkien vamma ei näy päälle niin hyvin kuin minun. Yhteiskunnallisin perustein kyse on myös inhimillisestä asenteesta lähimmäistä kohtaan ja ihmisyyden arvo on sama lorvailijalla, vammaisella, köyhällä ja rikkaalla.

 

Osallistava sosiaalityö pitää sisällään myös epäterveen kilpailutilanteen mahdollisuuden. Jos jokin yritys tai yhteisö saa korvauksetta käyttöönsä ns. pakkotyöllistettäviä tai työkokeiluun tulevia kuntoutujia, voi heillä teetettävä työ aiheuttaa avustavien töiden poistumisen. Miksi kukaan haluaisi palkata työntekijää enää pakkaamaan tai hyllyjä täydentämään, jos saman työn voi teettää jollain vammaisella tai mt-kuntoutujalla pelkällä päivärahalla osallisuuden nimissä? Tulee olemaan myös vaikeaa määritellä, missä kohtaa ihmistä riistetään ja hyväksikäytetään. Hänelle annetaan muka-kokeilua työelämästä, mutta onnistuneenkaan työkokeilun jälkeen työnantaja ei ole valmis palkkaamaan työkokeilussa ollutta, vaan ottaa hänen tilalleen taas uuden kokeilijan. Toisaalta on hyvinkin vammaisuudellaan ratsastavia, joita myös kannattaisi joskus ravistella hyvällä tavalla. Toisaalta moni vammainen haluaisi tehdä oikeita töitä ja olla oikeasti yhteiskuntaa rakentamassa, mutta kukaan ei heitä halua/uskalla työllistää.

 

Löytyisikö yksi ongelman ratkaisun avain aikapankista? Aikapankki voisi mahdollistaa sosiaalisen työn vaihdon yhdistysten ja yritysten välillä. Vapaaehtoiset työntekijät voisivat valita halutessaan omaksi tuntuvan työn kokeilemisen, tähän voisi liittää elementtejä työkyvyn arviointiin ja jaksamisen rajojen löytymiseen. Kaikki lähtisi työhön haluavan omaehtoisista lähtökohdista ja työajan ja työmäärän voisi määritellä itse yhteistyössä vaikka työterveyshuollon kanssa. Työkokeilua voisi verottajakin sponsoroida tukemalla sekä urheaa työnantajaa, joka uskaltaa ottaa riskin ja palkata vammainen tai kuntoutustuella olevan henkilön määräaikaiseen työsuhteeseen että työntekijää, joka hakeutuisi haluamalleen alalle. Samalla sovittaisiin myös pitkästä karenssista, jotta työnantajat eivät voisi kikkailla ja pelailla tuilla, vaan heidät sitoutettaisiin palkkaamaan työkokeilussa menestyneen ihmisen oikeaan toistaiseksi voimassaolevaan työsuhteeseen. Palkka voisi koostua osin rahapalkasta, osin aikapankin mahdollistamista erilaisista hyödykkeistä, osin palkka voisi olla palvelun ostamista edullisemmin. Esimerkiksi vammainen henkilö voisi laskea avustajien palkkoja (muidenkin kuin omien avustajiensa palkkoja) ja saisi palkkiokseen joko ylimääräisiä avustajatunteja lomamatkan mahdollistamiseen tai lisää kuljetuspalveluna tuotettavien vapaa-ajan matkojen määrää.

 

Mutu-tuntumalla voisin vammaisjärjestökentästä kertoa, että vapaaehtoistoimijoista on koko ajan hirmuinen pula. Vapaaehtoistyötä pääsee ohjatusti ja ilmankin ohjausta tekemään melkein kuka vain ihan nykyisillä keinoilla. Jokaiselle löytyy mieleistä tekemistä. Suomi on yhdistysten luvattu maa, ja yhdistyksissä tarvitaan todella paljon pyyteettömiä käsiä, jalkoja ja aivoja tekemään hyvää yhteiskunnan rakentumiseksi sekä kotimaassamme että kansainvälisissä yhteistyökuvioissa. Palkkaa ei ole luvassa – eikä vakituista työtäkään. Vapaaehtoistyön pelisäännöt ovat jo vuosikymmenien aikana hyväksi koetut: sekä vapaaehtoistyöntekijät että palveluiden vastaanottajat ovat useimmiten onnellisia ja tyytyväisiä antamastaan/saamastaan palveluista sekä siitä sosiaalisesta yhteisöstä, jossa saavat toimia. Minä olen ollut yhdistysaktiivi jo useita vuosikymmeniä. Ilmeisesti viihdyn edelleen tässä genressä.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

”Lihavat on leppoisia!?”

Ravitsemusneuvottelukunta julkisti tänään uusitun ruokakolmion. Ylimpänä, vähiten käytettävissä ovat makkarat sun muut ”herkkusattumat”, seuraavaksi vähiten saisi syödä lihaa. Kasviksia ja hedelmiä saa syödä eniten. Ruisleipä ja muut täysjyväviljat, puurot, myslit, kuidut sekä peruna, niitä saa myös popsia melko hyvillä mielin. Ruokavaliota voi täydentää hyvillä rasvoilla, kuten öljyillä, pähkinöillä ja siemenillä sekä kevyillä maitotuotteilla. Kalaakin saa syödä kolmisen kertaa viikossa ja kananmunia max. kolme per viikko.

 

Lueskelin tässä jokin aika sitten tilastoa suomalaisesta lihavuudesta. Suomalaisten lihavuus keikkuu 20% hujakoilla. Alkuviikosta katsoin iltasella ohjelmaa, jossa selostettiin, miten amerikkalainen keksintö 1970-luvulla on aiheuttanut maailman lihavoitumisen: maissista saatava maissisiirappi, jossa on fruktoosia paljon, aiheuttaa lihavuutta. Ohjelmassa selitettiin monisanaisesti, miten tuo pahis-sokeri tuhoaa viestin, joka lähtee maksasta aivoihin ja kertoo meille, että ei kannata syödä enempää.

 

Meillä vilisee erilaisia ruokasuosituksia. Kilvan väitetään, että ruis on hyvästä, perunaa voi syödä huoletta, ja samaan aikaan toisella puolen, ns. puhtaan ruoan kannattajat antavat ymmärtää, että viljoja ei missään nimessä saa syödä, vaan kannattaa panostaa paljoon lihaan ja rasvankin pitää olla oikeaa voita tai oliiviöljyä. Onko uusittu ruokakolmio ja kohtuus kaikessa paras, vai noudattaisiko karppaajien ohjeita ja  ”heikkilöitä”?

 

Vammaisella liikkumisen lisääminen ei ole todellinen vaihtoehto painoa pudotettaessa. Meillä ei myöskään ole varaa lähteä kauneuskirurgian perässä leikkauttamaan muutamaa kymmentä kiloa rasvaihoa ympäriltämme, vaan kaikki kilot on kannettava, mitkä kannettavaksemme on tullut. Ellei onnistu ruokavaliollaan ja maltillisilla elämäntavoillaan säilyttämään hoikkuutensa taikka tiputtamaan painoansa.

 

Juttelin jokunen aika sitten ystäväni kanssa syömisistä. Niinhän me naiset tavalla tai toisella aina ajaudumme huokailemaan kilojamme ja pohdimme syömisiämme. Hän kertoi nuorena matkustaessaan kokeilleensa ”maassa maan tavalla” syömistä. Aamulla ei juuri siinä kulttuurissa syöty, kevyt lounas oli hedelmäpainotteinen ja illalla syötiin päivän ainoa tukeva ateria. Syöminen keskittyi iltapuoleen ja syömiskertoja oli maksimissaan kolmesti päivässä – toki piti juoda päivän mittaan useasti, koska lämpötila tuossa ilmastossa vaati osansa. Tuloksena hän laihtui sopivan painoiseksi. Meillä suositellaan syömistä viidesti päivässä. Miten helppoa sitä onkaan noudattaa esim. laitoskuntoutusjaksoilla. Toisin on kotioloissa. Päivät ovat erilaisia ja syömiset menevät sen mukaisesti. Pääasiassa yritän itse noudattaa kunnon aamupalan ja lounaan syömistä tiettyinä aikoina. Tuolloin huomaan, että herkkujen määrä ja välipalojen määrä pysyy kohtuudessa.

 

Tänä vuonna minun pitäisi pudottaa painoa – taas kerran. Painoni vaihtelee melkoisesti kunnon ja lääkitysten mukaan. Pitäisiköhän kokeilla uuden uutta ruokakolmiota? Toisaalta näyttäisi siltä, että olen pääpiirteittäin noudattanut jo noita suosituksia vuosikausia. Ehkä pitääkin tarkistaa lähinnä määriä? Syöminen tuo hetkellistä mielihyvää, mutta tekeekö läski ihmisistä leppoisampia?

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Kuka maksaa, kuka vastaa?

Olen viime päivinä käynyt keskustelua erinäisissä yhteyksissä lastensairaalan rakentamisesta yksityisellä rahalla, Guggenheim-museon rahoituksesta valtion varoista sekä yleisestä kansalaisvastuusta. Kuka arvostaa mitäkin, kenellä on intressinsä minkälaiseen satsaukseen oman arkielämänsä rajoissa.

Helsinki päätti hyväksyä Guggenheim-museon arkkitehtikilpailutuksen ja varasi tätä varten tontin Etelärannasta, Helsingin parhaimmalta paikalta. Ison kansainvälisen taidemuseon rantautumista tulee tukemaan myös valtio, joka on päättänyt antaa hövelisti rahaa Guggenheim-säätiölle museon arkkitehtikilpailutukseen.

 

Ihmettelen vain, mistä tätä rahaa nyt taas löytyy. Samaan aikaan olen kuullut vammaiskentältä, että pääkaupunkiseudulla ollaan joissain tk-vuodeosastoilla jo sellaisissa taloudellisissa vaikeuksissa, että ei ole antaa tyynyä vuodepotilaan pään alle, eikä joissain paikoissa edes lisäpeittoa palelevan vanhuksen päälle. Viimeksi eilen törmäsin huoleen, että ollaanko Suomessa jo siinä pisteessä, että pitkäaikaissairaiden, monivammaisten ja heikossa kunnossa olevien vanhusten pienikin takapakki hoidossa aiheuttaa hoidon lopettamisen ja passiivisen eutanasian, jossa kipua hoidetaan ja näin lääkkeillä kuolemaa edesautetaan – ihan laillisin keinoin.

 

Paljon on alkanut kohista myös Lastensairaala 2017 ympärillä. Pahat puheet kietoutuvat hankkeen yksityisrakentamisen ja varsinkin yksityisen omistamisen ympärillä. Tuntuu siltä, että nykyinen uusi kirosana tiivistyy sanaan säätiö. Reumasäätiö ajettiin poliittisen pelin vuoksi konkurssiin 2010. Silloin sain ensimmäisen kerran kuulla, että säätiö mahdollistaa keinottelun ja siitä on ns. helppoa päästä eroon. Nyt samantyyppisen säätiön turvin ollaan hankkimassa uutta lastensairaalaa HUSin lastenklinikoiden tilalle. Jokainen siellä käynyt ihminen ymmärtää, että tilanne on päästetty sietämättömäksi. Tilat ovat vanhat, kuluneet, aikaansa jäljessä, eikä niissä tiloissa voida enää jatkaa. On ihan pöyristyttävä jo ajatuksena, että vastasyntyneiden, keskosten ja muiden vaikeista sairauksista kärsivien lasten, heidän vanhempiensa sekä henkilökunnan taistelu hengestä tapahtuu tiloissa, jotka ovat osin jo vaarallisiakin. Siellä on hometta, kosteusvaurioita, seinät rapautuvat silmissä… Mutta rahaa uuden sairaalan rakentamiseen ei ole yhteiskunnan taholta löytynyt. Siinä mielessä ymmärrän hyvin, että Lastensairaala 2017 hanke ja säätiö laitettiin pystyyn.

 

Mistä voimme olla varmoja, että näissä säätiöissä hyvää tahtoa ja yksityistä rahaa löytyy vuosikymmeniä tästä eteenpäin? Pelkäänpä, että kansainvälinen Guggenheim-säätiö kääntää pienelle Suomelle ja tätä paljon pienemmälle Helsingille selkänsä heti, kun se vain poliittisesti on mahdollista. Sen jälkeen saamme maksaa jatkuvasti ja isosti kansainvälisestä taiteesta, tänne tuotettujen nimekkäiden taidehankintojen ja taideteosten liisaamisesta. Tuskin niistä koskaan saadaan samanlaisia tuottoja, mitä esim. paljon kehutussa NYKin vastaavassa saadaan. Eihän täällä ole sellaisia ihmismassoja, jotka haluaisivat viettää viikkoja suuressa taidemuseossa. Aikoinaan Vantaan tiedemuseo Heureka haaveili myös kansainvälisestä kuuluisuudesta sekä massoittain tulevista asiakasvirroista. Mutta viimeksi siellä käydessäni muutama vuosi sitten oli selkeästi havaittavissa, että melko hiljaista siellä oli ja selvää rappeutumista alkuajan ”loistossa” on.

 

Voin toki olla väärässäkin. Voihan tuo suuri ja ihmeellinen museo olla mahdollisuus joskus kymmenien vuosien päästä. Toisaalta luulisi meillä olevan jo riittävästi kokemusta, että se mahdollisuus realisoituu taakaksi muiden taakkojen päälle. Tässä elämäntilanteessa, rahallisesti, en näkisi yhteiskunnalle olevan suotavaa lisätä taloustaakkaa noin epävarman sijoituksen vuoksi. Soisin mieluummin, että Helsinki, sairaanhoitopiirit sekä valtio ottaisi selkeästi uuden lastensairaalan hankkeen taloudellisen satsauksen omalle kontolleen, eikä tarvittaisi turvautua epävarmojen säätiöiden rahoitukseen ja varustaisivat perusterveydenhoidon osastot riittävillä määrillä erilaisia tyynyjä, peittoja, vaippoja, sidetarpeita sekä peruslääkkeitä, joista kaikista tuntuu olevan koko ajan pulaa, kun ei ole rahaa.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

 

Lupauksia

Uuden vuoden yönä perinteisesti tehdään uuden vuoden lupauksia, joita pääsee heti alkuvuodesta rikkomaan. Kansalaisopistojen ja urheiluseurojen jumppa- ja tanssitunnit täyttyvät hetkessä. Monet päättävät laihtua tietyn kilomäärän vuoden aikana. Ystävä- ja tuttavapiirissäni käy kuhina terveellisemmän elämän puolesta. Kuka korjaa vuorokausirytmiään, kuka alkaa karppaamaan. Monet pitävät tammikuun tipattomana. Kirja-alesta ostetaan oman kiinnostuksen mukaiseen elämänkohennukseen sopivaa luettavaa.

 

Meillä vaikeavammaisilla vuosi alkaa yleensä kaikenmaailman anomisilla. Tarkistellaan, miten eläke nousi vaivaisen euron, lääkekatto aleni 610 euroon, ruoka kallistui, lääkkeitä jäi pois Kela-korvattavista lääkkeistä. Sairaanhoidon kustannuksetkin nousivat. Vammaisen pieneläkkeellä elävän euro alenee jatkuvasti. Pitää anoa vuoden ajaksi kuntoutusta Kelalta tai vakuutusyhtiöltä. Sosiaalivirasto päivittää avuntarpeen mukaisia henkilökohtaisen avustajan käyttöön tarvittavia tuntipäätöksiä ja kuljetuspalvelumääriä sekä niiden omavastuiden suuruutta. Vuoden vaihteen jälkeen kunnille ja sairaaloille tulee uuden budjetin mukaiset rahat, joista päätetään, kuka saa uusia kenkiänsä, kenen pyörätuoli vaihdetaan uuteen. Tässä yhteydessä pohditaan, mikä on välttämätöntä, että vammainen ihminen selviää arjestaan apuineen ja apuvälineineen. Vaikka tarpeet ovat yksilöllisiä, niiden määrää ja laatua kilpailutetaan ja jokaisen kohdalla hiukan kiristellään. Ellei vammaisen henkilön hampaita ja hermoja niin ainakin määrittelyjä, joiden mukaan yhteiskunta haluaa/voi vastata yksilön tarpeisiin. Kilpailutuksesta on tullut monille kirosana.

 

En ole poikkeus keskivertoihmisestä vuoden vaihtuessa. Miettiessäni menneitä katseeni on tulevassa. Mieltä painaa huoli, miten saan kaiken taas hoidetuksi, rahani riittämään kaikkiin tarpeisiini. Saanko tänä vuonna vammani ja sairauteni mukaan tarvitsemani lääkkeet, kuntoutukset, apuvälineet hankituksi tavalla ja toisella. Samalla mietin myös, mitä olen itse valmis tekemään oman hyvinvointini eteen.

 

Tämän vuoden henkilökohtaisissa, pienissä tavoitteissani on käyttää aikaani paremmin. Haluan viikkovapaani, jotta jaksan olla parempi ihminen. Haluan tehdä Kela-kuntoutushakemukseni mahdollisimman hyvin, jotta saisin tarvitsemani kuntoutukset jaksaakseni jatkaa itsenäisesti elämistä avustajan turvin ja jotta jaksaisin hoitaa velvoitteeni yhteiskuntaa kohtaan, ja jaksaisin tehdä työni sekä luottamustoimeni mahdollisimman hyvin. Päätän olla hermostumatta pienistä asioista. Päätän muistaa syödä hyvin ja säännöllisesti, mutta samalla mahdollisimman vähäenergisesti unohtamatta myös ihania pieniä herkkuhetkiä. Eräs tavoitteenani Kelan GAS-tavoitteissa on pudottaa painoa, mutta päätän olla ottamatta siitäkään stressiä. Päätän myös palata säännölliseen vuorokausirytmiin, lopettaa yömyöhällä kirjoittamisen ja lukemisen.

 

Ensi kesänä haluan päästä uimaan mereen. Se oli viime kesäni tavoitteissa, mutta jäi syystä ja toisesta toteutumatta. Ensi kesänä… aah. Sitä ennen on kuitenkin tämä talvi elettävänä.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Se, joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään

Vuosi ennätti vaihtua niin, etten ehtinyt surra kuluneen vuoden epäonnistumisiani niin urakalla, mitä tapanani on. Jotkut vanhenevat syntymäpäivänään, joku vanhenee jokainen päivä, mutta minä vanhenen vuoden vaihtuessa. Tapanani on ollut jo vuosikymmeniä miettiä kulunutta vuotta, itkeä kesken jääneet itkut, muistella surren ja hymyillen minulle rakkaita ihmisiä sekä eläimiä. Tuossa vuositilinpäätöksessäni tulen yleensä negatiiviseen tilinpäätökseen eli tulokseen, että olen kuin olenkin kelvoton ja epäkelvollinen ihminen. Tarkastelussani onneksi myös muistan kaikki hyvät palautteet, minua rakkaasti kohdelleet ihmiset ja lähimmäiseni, joiden kanssa saan elää tätä elämääni.

 

Tänä viimeisimpänä vuoden vaihteenani olin kutsuttuna rakkaiden nuoruudenystävieni luokse Mäntyharjulle. Ei meidän illassa ollut mitään ihmeellistä ohjelmaa tai happeningia. Siellä vaan saan olla sellainen kuin olen, ja minua rakastetaan juuri tällaisenani. En pidä ilotulitteista – en varsinkaan, jos minun pitäisi olla niiden lähellä, kun niitä singotaan taivaan tuuliin. Jotenkin pelkään, että joku sinkoaisi minua kohti, enkä ole varma, ennättäisinkö sähköpyörätuolillani alta kauemmas tulitteista. Toisaalta niiden katsomistakin hankaloittaa jäykkä niska. Sain maanittelematta jäädä sisälle keittiön pöydän äärelle, kun ystävättäreni meni perheensä kera ulos tulittelemaan. Minä seurailin muiden kauempana loistavia raketteja yön mustaa taivasta kohti ja olin omissa ajatuksissani, yksin ihan onnellisena.

 

Uuden vuoden ensimmäisen päivän vietimme vanhaan tapaan yöpaitapäivän. Useimmiten vuoden eka päivä jää lyhyeksi, kun yöllä valvotaan ja päivä pääsee alkamaan unessa, joten heräämisen jälkeen ei juuri tunnu olevan tarvetta pukeutumiseen. Tällä kertaa ei siitäkään huolimatta, vaikka minulla oli kotimatka edessä alkuiltasella. Nautimme pitkästä aamusta, teimme vähän ruokaa, söimme edellisen illan herkkuja, ja pelasimme seurapelejä. Mukavaa, leppoisaa oloa, downshiftaamista parhaimmillaan.

 

Ja nyt on jo vuoden toinen päivä illassa. Tänään olin allasjumpalla. Elän vuodessa sitä aikaa, kun pitää alkaa miettiä tämän vuoden menemisiä ja tekemisiä, anomisia ja omavastuita. Vuoden vaihtuminen on vammaiselle ihmiselle melko köyhää ja tiukkaa aikaa. Ilman sitäkin uutista, minkä tänään kuulin radiosta: ”Suomalaiselle jää tänä vuonna entistä vähemmän käteen rahaa elämistä varten.” Joo, niin jää. Kela oli vuoden loppupuolella poistanut taas yhden lääkkeistäni sv-korvauksista, joten tämäkään lääke ei tule kartuttamaan ns. lääkekattoa, vaan menee kokonaisuudessaan kukkarostani, eikä tälle ole olemassa korvaavaa lääkettä. Tilannetta ei paranna sekään, että Kela laski vuosiomavastuukaton 610 euroon. Saimme tänä vuonna lisäriesaksemme Kelan uuden päätöksen korvata sv-matka vain lähimpään tk- tai erikoissairaanhoidon sairaalaan. Siitä voi tulla oikeasti pahaakin kustannusta. Huvikseni en matkustele hoidon perässä, mutta koska minua ei osata hoitaa paikallisissa toimipisteissä, olen saanut hoidon 75 km päässä. Toivon mukaan saan jatkossakin sinne maksusitoumuksen, koska Kelan kustantamana saisin Kela-korvauksen vain ensimmäisistä n. 3 km:sta. Mielestäni tällainen päätös ei tue sitä, että kyseessä on uudistus, jossa jokaisella on vapaa valinta valita itselleen mieluinen hoitopaikka. Vapaus ei näköjään koske vammaisia, koska matkakorvauskäytännöllä tätä ei mahdollisteta meille. Sorsitaanko meitä näin perustuslain näkökulmasta vapaan valinnan oikeutta rajoittamalla? Eikö se ole kaikkien etu, jos saisi oikean hoidon oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry