Kuukausittainen arkisto: syyskuu 2013

Pääoma, vahvuus ja heikkous

Olin joitain vuosia sitten kirjamessuilla Helsingissä. Nuoruuteni yksi kirjailija”idoleistani”, Anja Snellman oli juuri lopettanut kirjailijahaastattelunsa. Mieleni päällä oli menneestä haastattelusta jokin kysymys, ja olin aukaisemassa suuni hänen edessään. Olin omassa toimittajamoodissani niin syvästi sisällä, että ikuisesti vastausta vaille jäänyt kysymykseni väistyi minua kohti tulleeseen häpeän tunteeseen. Yllätyin, koska siitä on todella pitkä aika, milloin olin viimeksi toista ihmistä silmiin katsoessani kokenut moista suurta, syvälle sattuvaa häpeää. Peilasin Anja Snellmanin silmistä pelkoa, kauhua ja häpeää, enkä ollenkaan osannut ymmärtää, miksi se siinä samassa muuttuikin minun häpeäkseni. Väistyin, emmekä puhuneet sanaakaan. Siitä lähtien olen väistänyt hänen katsettaan, en ole halunnut tulla kohdatuksi toiste tavalla, jota opin lapsena melkein pelkäämään. En tokikaan hävennyt itseäni, enkä vammaisuuttani. Häpeäni oli enemmän säälin sekaista myötähäpeää, kun minut kohdannut lähimmäinen ei osaakaan käsitellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan joutuessaan yllätetyksi tässä tapauksessa vaikeavammaisen, sähköpyörätuolia käyttävän, keski-ikää lähenevän naisen edessä. Emme kohdanneet nainen naisena ja jollain tasolla tajusin, ettemme kohdanneet edes terve-vammainen -akselilla. Tässä oli mukana jotain muuta, mitä en silloin ymmärtänyt.

 

Tänä aamuna ymmärsin tuon vuosien takaisen häpeän, ja koin sen uudelleen, mutta eri tavalla. Nyt tunteeseen sekoittui oma säälini. Säälin Anja Snellmania, koska hän on hävennyt, peitellyt ja sairastanut sisarensa nivelreumaa oman häpeänsä ja surunsa kautta. Tajusin, että tuona päivänä vuosia sitten hän näki minussa sisarensa, ja ehkä hänelle iski tuossa hetkessä menneiden aikojen häpeä, jolloin hän olisi halunnut olla ihan jonkun muun sisar, kuin reumasairaan sisko. Olen joskus oman sisareni kanssa keskustellut, millaista on kasvaa perheessä, jossa vanhemmalla sisaruksella on paljon perheen voimavaroja vievä sairaus, nivelreuma, mikä koskettaa monella tavalla koko perhettä. Siinä missä oma sisareni on lapsena kokenut olevansa vähemmällä huomiolla ja joutunut silottelemaan maailman heittämiä kiviä edestäni, hän on myös sydänverellään ollut valmis seisomaan rinnallani – ja on edelleen, kun tarvitsen häntä. Meillä on jollain syvällä viha-rakkaussuhteessamme niin voimakas side, että yhdessä olemme kokonaisia, vaikka erikseen monesti olemme tunteneet olevamme vain puolikkaita, aivan kuten Anja Snellmankin totesi sisarestaan puhuessaan.

 

Yllättävästi Anja Snellmanin uusimman kirjan nimi on Pääoma. Ehkä kasvaminen vaikeaa sairautta potevan sisaruksen vierellä kasvattaa meistä paitsi vahvoja niin myös heikkoja. Huomasin aamu-TV:n haastattelua seuratessani, että meidän perheissämme on muitakin isoja eroja: Anja Snellman kertoi pelänneensä, että joutuisi sisarensa omaishoitajaksi ja kertoi avoimesti häpeästä, jota hän tunsi sisarensa erilaisuudesta lapsena. En usko, että oma sisareni on koskaan pelännyt sitä, että minusta tulisi hänen riippansa, enkä usko, että sisareni olisi koskaan hävennyt minua ja sairauttani. Anja Snellman kertoi myös, että hänen sisarellaan jäi paljon elämätöntä elämää, ja hän oli surullinen sisarensa kurjan kohtalon edessä tästä. Lapsuuden perheessäni ja ystäväpiirissäni on päinvastoin monesti puhuttu ja iloittu kaikesta siitä, missä minä saan olla mukana, tavoittelemassa pilviä taivaalta, tavoittelemassa omia unelmiani, jotka ovat ilokseni olleet myös saavutettavissa.

 

Tiedostan silti, että moni vaikeaa sairautta sairastava vaikeasti vammautunut ihminen – ja joskus jopa koko perhe – joutuu vielä tänäänkin elämään minielämää, minituin, jonkun omaisen hoidettavana ja riesana. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, ja siksi meillä on sosiaali- ja terveysturva. Meillä on lisäksi paljon erilaisia järjestelmiä, kuten vammaisjärjestöjä, joissa on hyviä ammattilaisia, jotka auttavat vammaisia ihmisiä löytämään oman missionsa elämälle. Ne auttavat vammaisia ihmisiä voimaantumaan ja ottamaan haltuunsa oman elämänsä, voidaksemme elää omaa itsenäistä elämää itseä tyydyttävällä tavalla. Siinä missä sotien jälkeisessä Suomessa harvalla vaikeavammaisella oli mahdollisuus päästä itsenäistymään, kouluttautumaan ja päästä työelämään, on nyky-Suomessa mahdollisuuden avaimet kaikkeen tähän. Se vaatii meiltä jokaiselta vain uskallusta. Ole rohkea, irrottaudu ja heittäydy! Maailma odottaa sinua ja minua! Muista, että aina heikkoudessasi on myös vahvuutta.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Tänään vietetään kansallista etätyöpäivää

Etätyö säästää matkoihin menevää aikaa ja rahaa. Etätyössä saa valita työaikansa sekä vuorokausirytminsä itselleen sopivaksi. Etätyön tekeminen helpottaa myös vammaisen työntekijän arjen sujumista, kun voi ensin hoitaa arkirutiinit avustajan kanssa, ja tehdä omat työnsä vasta tämän lähdettyä.

 

Aloitin itse nuorten työllistämistakuujärjestelmän suomin etuuksin alle 20-vuotiaana vuonna 1980. Sain ensin oikean kesätyöpaikan Vantaan sosiaalivirastossa, jota jatkettiin silloisen nuorten työllistämistukirahoin puoli vuotta ja siihen sai toisen puolikkaan vuoden päälle vielä hyvillä perusteilla. Koska olin silloinkin vaikeavammainen, ja nuori, kuuluin näin kahteen vaikeasti työllistettävään joukkoon. Ihmettelen nykyistä Nuorille NYT kampanjaa, koska tämä ei ole uusi keksintö yrittää työllistää nuoria erityistuin. Vammaisten ihmisten työllisyydestä tiedetään, että meidän joukossamme on lukuisia hyvinkin ammattitaitoisia ja pitkälle kouluttautuneita ihmisiä, mutta sen ensimmäisen työpaikan saaminen voi olla jopa nuorison työllistymistä vaikeampaa.

 

Ihmettelin viime vammaisneuvoston kokouksen jälkeen, mikä mainosarvo voi olla kaupungiltamme hehkuttaa tietoa, että yhdelle vammaiselle henkilölle on EHKÄ löytymässä kaupungilta työpaikka, varmastikin osa-aikainen ja tukityöllisyysvaroin määräaikainen. Mielestäni tuollainen yhden henkilön työllistäminen on niin pientä, ettei sillä paljoa kannattaisi kehuskella, vaikka onhan se päänavaus vammaisten ihmisten työllistymiselle. Satun tuntemaan kaupungistamme montakin vammaista nuorta, jotka vain ”lojuvat” kotona, koska heille ei ole löytynyt mitään mielekästä työtä, tekemistä tai opiskelujen jatkoa perusasteen jälkeen. Tällaisia nuoria pitäisi erityisesti etsivällä nuorisotyöllä tavoittaa, aktivoida ja ohjata joko jatko-opiskeluihin tai työllistymisen piiriin.

 

Monelle vammaiselle ihmiselle soveltuisi etätyö. Olen itse tehnyt suurelta osin työni etänä viimeisten 20 vuoden aikana. Aloitin etätyöni ollessani kokopäivätyössä valtion palveluksessa aikana, jolloin koko sanaa ei ollut edes olemassa – niin kuin ei silloin tunnettu sitäkään käsitettä, että voisi palata osatyökykyisenä toipilasvaiheessa työhönsä takaisin. No, minä palasin pitkältä sairauslomalta töihin ja sain silloiselta esimieheltäni luvan lähteä työpaikalta ennen varsinaisen työaikani päättymistä, ottaa levykkeet ja työt kotiin, jossa ensin lepuutin leikattua jalkaani omassa sängyssä tovin ja jatkoin illemmalla päivällä kesken jäänyttä työpäivääni. Homma toimi mielestäni molemmin puolin hyvin. Minä sain tarvitsemani tauon ja työnantaja ei joutunut maksamaan pitkittynyttä sairauslomaani enää pidempään ja työtehoni säilyi kokopäiväisen työntekijän tasolla, vaikka välissä oli lääkärin määräämä lepotauko. Työn määrä, kunto ja työnantaja on tässä vuosien aikana muuttunut, mutta silti teen työtäni etänä, onnekseni ammatinvalintani ansiosta, ja nykyisin vain osa-aikaisena.

 

Viime aikoina on puhuttu paljon myös ”osallistavasta sosiaalituesta” ja ”osallistavasta edusta”, joilla yritetään aktivoida esim. mielenterveyskuntoutujia ja pitkäaikaistyöttömiä takaisin yhteiskuntaan antamalla heille ”oikean työn” sijaan ”kuntouttavaa työtoimintaa”. Tällaisessa ”kuntouttavassa työtoiminnassa” pyritään ylevin ajatuksin palauttaa ihminen takaisin työntekijäksi, puurtajaksi ja pois kotisohvalta syrjäytymästä. Sinänsä hieno ajatus, mutta luin Facebookin Kuka kuuntelee köyhää –ryhmästä vielä paremman: ei pitäisikään antaa työnantajille vastikkeetonta etuutta eli veroalennuksia, yms. subventioita, vaan mieluummin tuettaisiin työnantajia vain silloin, kun he palkkaisivat lisää työntekijöitä kunnollisella palkalla – ja mielestäni nimenomaan näitä ns. vaikeammin työllistettäviä eli syrjäytymisuhan alla olevia, pitkäaikaistyöttömiä, nuoria ja vammaisia ihmisiä.

 

Nokian ex tj. S. Elop tulee saamaan Nokian puhelimien myynnistä 18.8 miljoonaa euroa ja jonkun laskelman mukaan jopa kaksi kertaa tuon summan. Koko vuoden on puhuttu johtoportaiden moraalisesta vastuusta työllisyyden lisäämisessä ja taantuman korjaamisessa antamalla omaa hyvää esimerkkiä palkkamaltista. Väistämättä tällaisista miljoonista tulee kyllä ensinnä mieleen, että onpas likaista peliä, ja tämä jos mikä on ahneuden huippu. Kuinka monta nuorta tai vammaista tai syrjäytymisuhkan alla elävää ihmistä olisikaan voitu työllistää ihan tavallisiin töihin/etätyöhön kunnollisella palkalla tuolla samaisella summalla?

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

”Oikeita kohtaamisia, aitoja elämyksiä, kosketus tulevaisuuteen”

Messukeskus on uudistunut. Nyt se toimii jokaisella kielellä erisnimen tapaan: Messukeskus. Yksinkertaista? Keep it simple? Uusi slogan, ”oikeita kohtaamisia, aitoja elämyksiä, kosketus tulevaisuuteen”, lupaa paljon. Kierrellessäni messuja matkani alkoi Pohjoiselta portilta, jossa käännyin HELP! –nauhoin somistetun infotiskin takana seisovan nuoren naisen puoleen kysyäkseni, mistä löytäisin etsimäni lehdistötilaisuuden. Olin tuossa vaiheessa vain viisi minuuttia myöhässä, mutta HELP!:n selaillessa kirjallista ohjemonistettaan, aikaa tuhraantui yli puolet lisää, koska hän ei osannut sanoa, missä ko. tilaisuus oli, vaikka osasin kertoa jopa kahvilan nimen. No, en jaksanut katsoa manuaalin lukemista ja hakemista kauempaa aikaa, vaan ajoin sähkärillä vanhemman puoleisen vahtimestarin puoleen. Hän iloisesti osoitti suoraan pitkää hallikäytävää ja opasti: ”Tonne suoraan perille saakka.”

 

Messukeskus on päivitetty tähän päivään soveltuvaksi, vanha nuhjuisuus on poissa, kuulemma ovat panostaneet myös esteettömyyteen. No, jaa. Pohjoisen sisäänkäynnin inva-wc on toki standardin kokoinen, paperiteline mukavalla etäisyydellä pöntöltä, ylettyy paremmin pesemään kätensä, ja apuakin saisi paikalle, jos sattuisi tipahtamaan lattiatasoon. Mutta näin reumaatikkona pönttö on auttamatta liian matala, enkä nähnyt missään irrallista wc-koroketta, vauvan vaihtoasema siellä sen sijaan oli. Silmämääräisesti pönttö olisi myös manuaali-pyörätuolillisille liian matalalla siirtymistä ajatellen. Onneksi yläkerrassa oli edelleen hyvä, minua parhaiten palveleva inva-wc. Se sijaitsee lehdistöpisteen läheisyydessä, käytävässä, mistä mennään kabinetteihin ja pienempiin kokoustiloihin. Ilmeisesti invavessoja on lisätty myös määrällisesti, mutta yleisövessoina ne ovat melko suttuisia ja pahanhajuisia – parista sellaisesta käännyin jo ovelta pois.

 

Voin yhtyä messukeskuksen päivitettyyn sloganiin sydämestäni. Oikeaa kohtaamista sain vahtimestarin osaavasta, yksinkertaisesta ja selkeästä ohjauksesta. Aitoja elämyksiä minulle tuo aina kosketus invavessoihin. Ihmisen perustarpeet tulevat messuilla hyvin tyydytetyiksi 21 ravintolan/kahvilan/taukopaikan kohdalla. Elämyksiä saa myös siitä, kun yrittää selviytyä arkisesta pissahädästään asiallisesti. Ikävää oli, kun siinä minulle paremmassa vessassa ei oltu edelleenkään huomioitu pyörätuolissa istuvia, vaan käsienpesu ilman avustajan avaamaa hanaa olisi ollut melko mahdotonta – samoin käsien kuivaaminen ilman vessapaperia. Käsien kuivaamiseen oli toki laite, joka on tosin sijoitettu niin ylös, että sen käyttäminen pyörätuolista käsin on melko vaikeaa – ja tällaisin ruppuisin reumasormin en niihin laitteisiin uskalla toista kertaa sormiani syöttää, kun laite imaisee löysäksi vedetyn pyyheliinan äkkiarvaamatta ja vie melkein sormet sijoiltaan pyyhkeen mukana rullalle.

 

Kosketusta tulevaisuuteen sain messukokemuksista. Huonekalumessuilla pääpaino on tietysti paitsi asuntojen sisustuksissa ja materiaaleissa niin myös erilaisten tilojen esittelyissä. Sofi Oksasen mukaan on nimetty kirjahylly, jota täytetään neljältä sivulta – tosin minusta se oli ihan se sama malli, mitä Billnäsillä on ollut vuosikymmeniä ollut tuotannossa, paitsi tähän uuteen on keksitty sijoittaa värillisiä ruuvinkantoja somisteeksi. Henkilökohtaisissa tarpeissani oli etsiä uusi petari vähintään seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi ja löysinkin. Petarin tinkimisessä koin päivän erään mielenkiintoisimmista aidoista kohtaamisista, luulen, että myyjä nautti tinkaamisestani lähes yhtä paljon kuin minäkin. Toisenkin hyvän löydön tein, kun silmäni kiinnittyivät tuolin päälle asennettavaan irralliseen satulatyynyyn, jonka vieressä oli kaksi auton istuinta, joissa oli värilliset selkätyynyt. Pyysin kokeiltavaksi yhtä sellaista. Sinänsä hassua siis, että käytössäni jo vuosia ollut sähköpyörätuoli ei ole selkänojaltaan ja selkäni mukaisesti lainkaan sopiva ja anatomisesti oikea, vaan selkäni väsyy jo muutamankin tunnin istumisesta. Tämä minulle uusi irtotyyny (Humantool) napsahti heti sopien paikoilleen ja tuntui, kuin selkäni olisi huokaissut helpotuksesta. Uskon, että tällaisesta olisi apua monille selkänsä kanssa tuskaileville.

 

Varsinaista innovaatiotaan esitteli Avaava, joka isännöi Ahead!-osaston esteettömyysteemaista Creative Specea. Mielenkiintoinen keksintö, Age Man -avaruuspuvun näköinen vaatetus, joka tekee sen päälleen pukevasta ihmisestä yhtä kömpelön, jäykän, kuulon alenemisesta kärsivän kuin myös näkövammaisen, ja antaa käyttäjälleen todentuntuisen kokemuksen, miltä tuntuu toimia, kun ikä alkaa painaa päälle ja vaivaamaan liikkumista sekä asioimista. Kysyinkin, onko kukaan säikähtänyt Age Mania sen liikkuessa julkisissa paikoissa. Oli se siksi pelottavan näköinen olio. Mutta taatusti tehokas aistimuksiltaan. Avaava tekee esteettömyysyhteistyötä paitsi Kynnys ry:n Kynnyskonsulttien niin myös Invalidiliiton ESKEn kanssa. Esteettömyys ja Design for all: Rakastan tuota sanaparia!

 

Tähän päivään sopii pisteeksi iin päälle hieno uutinen: Kynnys ry:n toiminnanjohtaja Kalle Könkkölälle myönnettiin tänään vuoden 2013 Esteettömyyspalkinto esteettömän yhteiskunnan edistämiseksi tehdystä pitkästä elämäntyöstään. ARMI ry:n ja Invalidiliitto ry:n palkinto luovutettiin Savoy-teatterissaHelsinki Design Weekin yhteydessä Dreaming and Doing -seminaarissa 18.9.2013. Esteettömyyspalkinto jaetaan joka toinen vuosi tunnustuksena toiminnalle tai kohteelle, joka valtakunnallisesti merkittävällä tavalla toteuttaa laajaa näkemystä esteettömyydestä ja Design for All -periaatteesta. Palkinnon saajan valitsi ARMI ry:n ja Invalidiliitto ry:n edustajista koostuva kuusijäseninen palkintolautakunta.

 

Lämpimästi Onnea Kalle!

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Ps. Invapysäköinti on ilmaista edelleen, kun pyytää poistuessaan liikenteenohjaajalta ”ilmainen pysäköinti” -lappusen.

Ajatuksia jalkineista

Luin joitain aikoja sitten ukkini kirjoittamia muistelmia. Hän jäi orvoksi melko nuorena, 1900-luvun alkupuolella, ja joutui hankkimaan elatuksen nuoremmille sisaruksilleen sekä itselleen. Lapsista pääsi kouluun vain se, jolla oli kengät kulkea. Perheellä ei ollut kuin yhdet toimivat ulkojalkineet. Kun olin lapsi, äidillä ei ollut varaa ostaa uusia talvisaappaita moneen vuoteen, vaan hän liimaili vanhojen saappaiden pohjia, ettei jalkansa olisi aivan kastuneet. Kaikki ”irrallinen” raha meni elämiseemme sekä sairauskulujeni peittoamiseen. Onneksi kansaneläkelaki tuli voimaan 1964 ja perheeni sai osan sairauskuluistani sitä kautta katetuksi.

 

Elämistä mitataan edelleen melko lailla kulutushyödykkeillä, vaikka perusturvaa saamme mm. takuueläkkeistä, toimeentuloturvasta sekä työttömyysavustuksista. Edelleen jalkineet puhuttavat.

 

Vammani vuoksi minulla ei ole mahdollisuutta ostaa edullisia – saati kauniita ja asusteisiin sävytettäviä jalkineita. Tarvitsen välttämättä yksilöllisesti valmistettavia ortopedisiä jalkineita, joilla voin kulkea, ja jotka menevät jalkaani juuri sen vuoksi, koska ne tehdään minulle yksilöllisesti soveltuvaksi.  Yleensä ortopedisiin jalkineisiin saa maksusitoumuksen kunnalta rajallisesti, yhdet jalkineet/vuosi. Kun kulkemiseni on ortopedisten jalkineiden varassa, eläminen ja arjen sujuminen on haastavaa. Ompi melkoista taitoa arpoa, tarvitsenko tänä vuonna kipeimmin uudet sisä- vai ulkojalkineet, jalkineet talveksi vai kesäksi, syksyn ja kevään tarpeisiin…. Itselläni on nyt tänä vuonna saatuna maksusitoumus ja haussa uudet talvijalkineet, vaikka sisäjalkineet ovat paikatut. Talvisaappaani ovat rikki: paitsi apuvälineellä vedettävät vetoketjut niin myös kantapäät puhki kuluneet. Sisäjalkineet minulle tehtiin viime vuonna, ja niiden teko oli niin vaikeaa, että odotin sandaaleita yli 8 kk, ja silti niitä on nyt paikkailtu jeesusteipein, vessapaperilla ja jalkaterapeutin omatekoisin pehmustein, koska kunnan kilpailutuksen voittanut firma ei osannut valmistaa jaloilleni sopivia jalkineita. Terveellistä kulkemista!?

 

Olen miettinyt kesän aikana, miksi jotkut vammaiset ihmiset kulkevat villasukilla. Onko se tapa ilmaista, että he eivät tarvitse kenkiä, koska istuvat pyörätuolissa? Vai onko heillä oikeasti niin huono verenkierto, että paksu villasukka kuumimpina kesäpäivinä tuo varpaille tavoiteltua lämpöä? Vai ovatko he yhtä kehnossa jamassa kuin minä ja monet muut vammaiset ihmiset: kilpailutuksen ”ansiosta” emme saa ehkä edes sitä yhtä paria toimivia ja kulkukelpoisia kenkiä vuodessa?

 

Ihastelin viikonloppuna ystävättäreni tyttären ihastuttavia, mokkanahkaisia mustia korkkareita, joissa oli ihania yksityiskohtina hopeankiiltäviä koristenastoja. Minulla ei ole koskaan ollut yksiäkään noin kauniita kenkiä! Silti toivon vain hartaasti, että tulevat talvisaappaani toimivat ja ovat käytännöllisen hyvät jaloilleni sekä lämpimät ja turvalliset talven liukkailla pakkaskeleillä, eivätkä paina, purista, satu tai väännä jäykistettyjä nilkkojani väärään asentoon. Kauneus ja asuihin sopivuus ovat ikävä kyllä toissijainen asia vaikeavammaisen jalkinehankinnoissa.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Keitä me olemme?

Sähköpostiviestissä kansalainen kysyi, onko sana vammainen loukkaava. Asia oli tullut esiin koulussa, jossa oli vammaisten lasten luokka ja tavallisia luokkia. Pyynnöstä julkaisen vastaukseni, osin muokattuna. Lisää pohdintaa aiheesta on kirjassani Kompastuksia.

Tiedän, että sana vammainen on joistakin loukkaava. Mutta niin on kaikki sitä
korvaavat sanatkin: vajaakuntoinen, rampa, invalidi, vaivainen ja niin
edelleen. Tämä tekee asiat joskus aika vaikeiksi esimerkiksi lobbaamisessa.
Kaikki yrittävät olla korrekteja, mutta loukkaavat vain paljon pahemmin.
Kysymys on siis ennen kaikkea tunteista ja se täytyy hyväksyä.

Itse puolustan sanaa vammainen siksi, että se on yleisesti hyväksytty alan
keskustelussa. Sen merkityksestä on suunnilleen kaikilla samanlaiset ajatukset.

Monet sanovat loukkaantuvansa siksi, että vammaiskäsitys on niin ikävä. Ei ole
kiva tulla kutsutuksi vammaiseksi, koska se tarkoittaa kaikenlaista ikävää:
rikkinäistä, viallista, vajaata. Tämä kuvastaa häpeää. Itse saan onneksi
kuulua liikkeeseen, jossa ajatellaan, että vammaisuus on ominaisuus, kuten
vaikka siniset silmät tai ihon väri. Minulla ei ole mitään tarvetta hävetä
ominaisuuksiani, vaan voin olla niistä jopa ylpeä. Myös vammaisuudestani.

Voi tietysti yrittää häivyttää ihmisten välisen erilaisuuden puhumalla
laveasti ”erilaisuudesta” määrittelemättä sen kummemmin. Minä ajattelen, ettei
se poista ihmisten ominaisuuksia. Jotkut ovat enemmän homoja kuin toiset,
jotkut ovat enemmän vammaisia kuin toiset. Siniset silmät eivät katoa
kiertelemällä selittämällä jotain tolkutonta siitä, että meillä kaikilla nyt
on jonkun väriset silmät, ei sitä tarvitse hävetä. Luulen, että tällaisessa
ylivarovaisuudessa piilee yksi syy siihen, miksi vammaisia ei uskalleta
lähestyä. Ei tiedetä miten meistä puhutaan, joten meistä tulee mystisiä ja
pelottavia. Minusta on hirveän surullista, että aikuiset esittävät vammaiset
ihmiset lapsilleen kierrellen ja varoitellen. Se loukkaa, ei sanan vammainen
käyttö.

Käytän siis itsestäni jatkuvasti sanaa vammainen, mutta lähinnä poliittisissa
yhteyksissä. Se on yläkäsite, joka kattaa monia vammaisuuden lajeja.
Käytännössä pyörätuolinkäyttäjä on kuvaavampi termi. Jos sanoo esimerkiksi
hotellivarausta tehdessään, että on vammainen, se ei kerro
asiakaspalvelijalle, haluanko huoneeseeni pistekirjoitusta vai ison vessan.
Pyörätuolinkäyttäjä taas kertoo heti, että liikun eri tavalla kuin väestö
yleensä.

Amu Urhonen, Kynnyksen puheenjohtaja