Kuukausittainen arkisto: kesäkuu 2013

Terveisiä Putinille

Venäjän presidentti Vladimir Putin on tulossa huomenna tiistaina tapaamaan Suomen presidenttiä Sauli Niinistöä. Asialistalla on varmasti esillä kauppa, mutta saisi olla muutakin. Ainakin Amnesty on toivonut, että Niinistö nostaisi ihmisoikeudet keskusteluun.

Venäjä on ratifioinut vammaisten oikeuksien YK-sopimuksen. Siksi sen pitäisi olla esimerkillinen vammaispolitiikassaan. Keskustelut venäläisten vammaisaktivistien ja –asiantuntijoiden kanssa kertovat jostain aivan muusta. Joissakin asioissa on toki menty eteenpäin, mutta paljon on vielä jäljellä neuvostoajasta, jolloin pienikin fyysinen tai älyllinen poikkeavuus johti ankeaan laitoselämään piilossa muilta ihmisiltä. On hyvinkin korkean profiilin poliitiikkoja ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, joiden mielestä ainoa tavoittelemisen arvoinen vammaispoliittinen päämäärä on vammaisuuden poistaminen.

Venäjällä, kuten kaikkialla maailmassa, vammaiset ihmiset ovat keskimäärin huomattavasti köyhempiä kuin muu väestö. Rakennettu ympäristö on esteellistä. Kynnyksenkin pietarilainen kumppanijärjestö joutuu toimimaan tiloissa, joihin sen hallituksen jäsenet eivät pääse. Apuvälineitä ei ole riittävästi.  Välimatkat ovat pitkiä, eikä kuljetuspalveluita ole. Pietarissa vain yksi tavallinen koulu ottaa vammaisia lapsia oppilaikseen, kaikilla alueilla ei yksikään.

Eniten haluaisin kertoa Putinille, että vammaisten ihmisten näkyminen tiedotusvälineissä, päätöksenteossa, kaduilla, kylillä, kouluissa ja työelämässä ei osoita epäonnistumista vaan aivan päinvastaista.

Amu Urhonen, Kynnyksen puheenohtaja

Oikeus olla inhottava

 

Viime päivinä mediasta on saanut lukea paljon Nimby-ilmiöstä. Jälleen kerran yksi puoli julistaa, ettei kaipaa vammaisia naapuriinsa, kun toisaalla kauhistellaan kovaan ääneen moista suvaitsemattomuutta.

On harvinaisen laiskaa ajattelua naamioida ennakkoluulonsa oravien taakse, siitä ei ole epäilystä. En myöskään epäile lukuisten vammaisten ihmisten puolustajien vilpittömyyttä keskustelussa. Kuitenkin, jos joudun lukemaan vielä yhdenkin artikkelin, jossa kehitysvammaisia kuvaillaan naapurustonsa mukaviksi, aurinkoisiksi ilontuojiksi, näen punaista.

Tunne on hieman kuin katsoisi televisiosta tukikonserttia. Yhtäkkiä muistetaan, että niin, vammaisia lapsia muuten syntyy ja niitä on ihan sairaaloissakin. Ja jälleen kerran, vammaiset on supistettu yhdeksi kasvottomaksi ryhmäksi. Vähän niin kuin liito-oravat. Harvoinhan sellaisia näkee, mutta jos nyt sattuisi näkemään, pitää osata käyttäytyä oikealla tavalla. Ei niitä saa säikäyttää.

Tässä keskustelussa on yksi ongelma. Tuntuu olevan vaikea muistaa, ettei vammaisten ihmisten tarvitse perustella asumistaan sillä, että he ovat ”normaaleille” naapureilleen söpöjä suvaitsevaisuuden kasvattajia. Tuskin kovin moni suomalainen pitää kaikista naapureistaan. Ero vammaisiin on siinä, että heidän kohdallaan inho on luvallista ilmaista suureen ääneen. Samoin kuin on jaloa kiirehtää sanomaan, että minä se olen niin reilu tyyppi, että huolin ihka oikean keharin ihan naapuriini.

Minulla oli vaikeasti kehitysvammainen veli, joka muutti täysi-ikäisenä palvelukotiin. Tämä tapahtui, jotta hän voisi itsenäistyä omilla ehdoillaan. Hänen tapauksessaan ryhmämuotoinen palvelukoti oli tähän paras mahdollinen paikka. Kaikille se ei ole sitä, oli kysymys sitten kehitys- tai liikuntavammasta tai vaikkapa molemmista. Vammaiset ihmiset kun sattuvat olemaan yksilöitä. Vammainen voi olla vaikka naapuruston inhottavin ämmä.

Joka tapauksessa, veljelläni oli täysi oikeus kasvaa aikuiseksi, naapureista riippumatta. Itse muutin pois kotoa 19-vuotiaana. Minulla on liikuntavamma ja perisuomalainen kyky olla välittämättä rahtuakaan naapureistani niin kauan, kuin kukaan ei soita poliisia. Enkä todellakaan ole valinnut asuinpaikkaani, apuvälinettäni, elämäntapaani tai mitään muutakaan sillä perusteella, että tulisin siinä sivussa opettaneeksi pihapiirilleni suvaitsevaisuuden ilosanomaa.

Sanni Purhonen

tiedottaja

Kynnys ry

Nimby – uhka vai mahdollisuus?

En päässyt tänään Hesarissa A-osaa pidemmälle. Kehitysvammaisten asuntolan vastustuksesta kertova artikkeli sai minut niin pahalle päälle, että oli pakko alkaa etsiä kuvia suloisista kissanpennuista netistä.

Viihtyisän espoolaisen omakotialueen asukkaat vastustavat kehitysvammaisten asuntolan rakentamista voimakkaasti. Jutun lopussa haastateltu koiranulkoiluttaja kertoo haluavansa suojella alueella pesiviä liito-oravia ja pelkäävänsä omilla verorahoillaan kustannettujen invataksikyytien aiheuttamaa häiriötä. Lopuksi hän maalailee vielä vammaisiakin suurempia uhkakuvia: vammaiset saattavat jossain vaiheessa vaihtua pakolaisiin. Tapaus on klassinen esimerkki siitä, mitä englanniksi kuvataan lyhenteellä nimby, joka tulee sanoista not in my back yard – ei minun takapihalleni.

Koiranulkoiluttajan ja hänen naapureidensa asenteet ovat pöyristyttäviä ja paheksuttavia, joskaan eivät yllättäviä. Olisin varmaan ihan toisella alalla, jos minulle ei olisi selvää, että vammaisten oikeuksia pitää puolustaa tämän espoolaisen naapuruston kaltaisia hoopoja vastaan. Jutussa ärsytti kuitenkin myös toinen asia: miksi Suomessa edelleen ajatellaan, että vammaisten ihmisten asuminen pitää keskittää? Ja miksi lehtijutussa ei ollut lainkaan haastateltu itse vammaisia nuoria?

Aiemmin keväällä osallistuin seminaariin, josta jäi mieleeni erityisesti yhdysvaltalaisen tutkija James W. Conroyn luento kehitysvammaisten asumisesta. Conroy kertoi, että nimbyily on monessa USAn osalvaltiossa osaltaan vaikuttanut siihen, että kehitysvammaiset asuvat enintään kolmen hengen porukoissa. Conroy korosti, että on olennaista, että vammaiset ihmiset saavat itse valita, kenen kanssa asuu. Siihen riittäisi aivan tavallinen omakotitalo vaikka tuolta Espoon Kaitaalta. Palvelut tuodaan sinne missä vammainenkin on. Yksiköiden koon pieneneminen on johtanut vammaisten ihmisten oman päätösvallan ja onnellisuuden lisääntymiseen. Conroy on tutkinut kehitysvammaisia kauan, joten hän osasi kertoa senkin, että elämänhallinnan ja -laadun kasvu on pidentänyt kehitysvammaisten elinikää merkittävästi. Vammaiset ovat tulleet osaksi lähiyhteisöään, koska eivät asu missään vaikeasti lähestyttävässä kolossissa, joka huutaa erilaisuuttaan. Luentonsa lopuksi Conroy kertoi olevansa järkyttynyt siitä, että Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa viidentoista asukkaan yksikköä pidetään pienenä.

Hyvät naapurustoanne suojelevat kansalaiset! Kun teitä seuraavan kerran uhataan vammaisten asumisyksiköllä, suunnatkaa vaatimuksenne oikein. Vaatikaa, että verorahojanne käytetään yksiköiden sijasta yksilölliseen, laadukkaaseen asumiseen. Siihen, että palvelut viedään sinne missä vammaiset ovat. Kyseenalaistakaa maan tapa, jonka mukaan vammaiset aina keskitetään. Siten edistätte sekä vammaisten että itsenne viihtyvyyttä.  Vaatikaa kaupunginvaltuustoiltanne rohkeutta kuulla, missä ja kenen kanssa vammaiset ihmiset oikeasti haluavat asua! Voi olla, että heitäkään ei oikeasti huvittaisi muuttaa tuntemattomien ihmisten joukkoon omahyväisten omakotialueiden paheksuttaviksi.

Amu Urhonen, Kynnyksen puheenjohtaja