Kuukausittainen arkisto: toukokuu 2013

Mikä on lasten ja nuorten osa?

 

YK:n lastenjärjestö Unicefin vuosiraportin aihe on tänä vuonna vammaisten lasten oikeudet. Yksi The State of the World’s Children -raportin keskeisimmistä suosituksista on vammaisten lasten osallistumisen varmistaminen.

Unicefin raportti on tuoreeltaan huomioitu mediassa, ja vammaisten lasten oikeuksista on herännyt vilkas keskustelu. Hyvä niin. Esimerkiksi raportin julkistamistilaisuudessa käytettiin monta mielenkiintoista puheenvuoroa. Jälleen kerran esiin nousi muun muassa YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksen ratifiointi, joka on ensiarvoisen tärkeä päämäärä myös vammaisten lasten edun kannalta.

Tiedotusvälineissä taas on tartuttu siihen seikkaan, että  kansainvälisesti vertaillen vammaisten lasten oikeudet eivät toteudu täysimääräisesti myöskään Suomessa. Vammaisia lapsia ja nuoria ei usein kuulla, kun heitä koskevia päätöksiä tehdään.  Perheet joutuvat turvautumaan jopa lastensuojeluilmoituksiin saadakseen asiallista tukea. Vammaisten nuorten kehittymistä ammattiin ei tueta, vaan heidät ohjataan herkästi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Haluamatta kuulostaa kyyniseltä, järjestössä työskentelevälle näissä faktoissa ei ole mitään uutta. Sen sijaan, että jäämme suomalaisittain kieriskelemään alemmuuden tunteessa ja itsesäälissä, vammaisjärjestöissäkin pitäisi nyt katsoa peiliin ja kantaa vastuuta.

Unicefin seminaarissa esitettiin useaan otteeseen kysymyksiä siitä, miten vammaiset lapset ja nuoret saataisiin paremmin osallisiksi yhteiskuntaan ja tietoisiksi järjestötoiminnasta. Siinä on aihe, jonka tiimoilta tulisi käydä nykyistä enemmän keskustelua ja tehdä yhteistyötä myös vammaisjärjestöjen välillä.

Suomalaisella vammaisjärjestökentällä on saavutettu paljon ja hyvää työtä tehdään kaiken aikaa. Onnistuneessakin järjestötyössä on silti vaarana, että se jää sisäänpäin lämpiäväksi pienen piirin puuhasteluksi. Kuten seminaarin puheenvuoroissa tuotiin esiin, vammaisissa nuorissa on valtavasti potentiaalia. Vammaisuus voi olla positiivinen voimavara. Tämän varsin yksinkertaisen asian ymmärtäminen on uskoakseni avain järjestökentän kehittämiseen sekä vammaisten lasten ja nuorten aseman parantamiseen niin meillä kuin maailmalla.

Sanni Purhonen

tiedottaja

Kynnys ry

Vammaisten kohtelu vaihtelee kunnittain

 

Maria Paasirinne kiinnitti kirjoituksessaan (AL 8.5.) huomiota siihen, että vammaisten ihmisten asema on eri kunnissa erilainen. Huomio on erittäin aiheellinen.

Laki on kaikille sama, mutta kunnilla on jonkin verran liikkumavaraa siinä, miten palvelut toteutetaan. Esimerkiksi vaikeavammaisten kuljetuspalveluja on alettu yhä useammassa kunnassa järjestää matkoja yhdistellen. Järjestämistapojen erot johtavat vammaisten ihmisten epätasa-arvoon. Lisäksi se johtaa sekaannuksiin, kun ihmiset muuttavat paikkakunnalta toiselle ja kuulevat toisiltaan erilaisista käytännöistä. Ihmisten käsitys omista oikeuksistaan hämärtyy. Se ei ole kenenkään edun mukaista.

Ikävintä on, että kaikki kunnat eivät toiminnassaan noudata lakia, vaan vammaiset jäävät ilman heille kuuluvia välttämättömiä palveluja. Viranomaisten neuvontavelvollisuutta ei välttämättä lainkaan noudateta, vaan vammaispalveluja suorastaan piilotellaan, ettei niitä osattaisi hakea. On erittäin arveluttavaa, että palvelujen saaminen vaatii paljon tietoa ja taistelua. Ne, jotka eivät jaksa tai osaa vaatia, eivät saa mitään.

Paasirinne osoittaa tyytymättömyytensä vammaisasiamiestä, Kynnys ry:tä ja vammaisneuvostoja kohtaan. Mikäli nämä tahot saisivat päättää, vammaisten asiat olisivat paljon paremmalla tolalla monellakin tavalla. Itse haluaisin haastaa vastaajiksi vammaispalveluista päättävät lautakunnat ja valtuustot. Ja pääministeriltä kysyisin: koska Suomi vihdoin ratifioi vammaisten oikeuksien YK-sopimuksen?

Amu Urhonen

Kynnys ry:n puheenjohtaja

Kuljetusten kulut

Liikenneministeri Merja Kyllönen  kertoi eilen uutisissa, että hallitus on perustanut työryhmän miettimään henkilökuljetusten kustannusten alentamisen keinoja.  Sairaankuljetusten, vammaisten kuljetuspalvelujen, koulukyytien ja muiden julkisin varoin rahoitettujen kuljetusten kustannukset ovat noususuunnassa, eikä kasvun taittua näy.

Ei pitäisi olla yllätys, että henkilökuljetusten menot ovat kasvaneet. Julkisia palveluja on viime vuosina keskitetty voimakkaasti. En tiedä, onko keskittäminen pelkästään suuri saatana. Monesti keskittäminen tarkoittaa, että yhdessä paikassa on tarjolla runsaampi valikoima palveluita, eikä kaikkea tarvitse hakea eri luukulta. Joka tapauksessa keskittäminen on lisännyt kyytien tarvetta, oli sitten kysymys koulusta tai terveyskeskuksesta.

Vammaispiireissä Kyllösen viesti herätti huolestuneisuutta, koska työryhmä aikoo pohtia myös vammaisten kuljetuspalveluja. Olemme ehtineet tottua siihen, että pohtiminen tai selvittäminen tarkoittaa lopulta karsimista – eikä tarvitse muistella kuin taannoista asuntorakentamisen esteettömyysnormien pohtimista ja sen jälkeistä höllentämistä. Kuljetuspalvelukustannusten karsiminen on sitä paitsi ollut kuntien tärkeä tavoite jo pidempään.

Menemättä yksityiskohtiin totean, että kuljetuspalvelut ovat varsin pieni hinta siitä, että vammaiset ihmiset voivat asua kotona ja hoitaa omia asioitaan kodin ulkopuolella. Ennen kaikkea palveluissa on kysymys liikkumisesta, joka on ihmisen perusoikeus. Tällä hetkellä kuljetuspalvelumatkojen määrä on niin vähäinen, että on kyseenalaista, toteutuuko tämä perusoikeus oikeasti.

Joukkoliikenteen esteettömyyden lisääminen olisi yksi tapa hillitä näitä menoja hyvällä tavalla. Suomessa riittää vielä tekemistä etenkin paikallisella tasolla. Pitkän matkan bussien esteettömyydestä on puhuttu vuosia, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kukaan ei suostu ottamaan asiasta vastuuta. Ministeriö vain voivottelee, kun yksityiset bussifirmat eivät vapaaehtoisesti ryhdy toimiin. Väite on lapsellinen. Yksityisten yrittäjien toimintaa säädellään lailla lukemattomilla tavoilla, tuskin esteettömyysvaatimus on niitä kummempi. Onko tosiaan niin, että hallitus ei suhtaudu määrätietoisesti muuhun kuin perusoikeuksien karsimiseen?

 

Amu Urhonen

Kynnys ry:n puheenjohtaja