Kuukausittainen arkisto: tammikuu 2013

Urheilun tähdistä

Leo-Pekka Tähden sivuuttaminen vuoden urheilijan tittelistä on herättänyt mediassa harvinaisen paljon keskustelua vammaisurheilun arvostuksesta. Hyvä niin. Niin kauan, kuin keskustelua käydään sellaisten kysymysten kautta kuin: ”Pitäisikö vammaisurheilijat palkita erillään muista urheilijoista?”, on tasa-arvo tässäkin asiassa kuitenkin vain kaukainen haave.

Urheilu on urheilua. Maailmassa riittää vakavampiakin syrjinnän muotoja kuin gaaloissa tunnustuksetta jääminen. Silti on huvittavaa, miten kärjistyneenä tässä keskustelussa paljastuu jälleen kerran jako ”vammaisiin” ja ”muihin”.

Ensinnä, pieni muistisääntö asiaa kommentoiville: Vammaisurheilijan vastakohta ei ole ”normaali” tai ”terve” vaan vammaton urheilija. Sairaana tuskin kenenkään kannattaa urheilla. Voitte kutsua tätä pilkun halkomiseksi. Sanoilla on joka tapauksessa väliä varsinkin silloin, kun ne kertovat asenteista.

Toiseksi, Leo-Pekka Tähti ja lukuisat muut vammaisurheilijat treenaavat yhtä kovaa kuin vammattomat urheilijat. Usein he harjoittelevat pitkään työn ohessa tai hyvin pienillä korvauksilla. Tämä siis ainakin siihen saakka kun he saavuttavat jotain huomionarvoista, kuten muutaman olympiamitalin.

Kolmanneksi, puhutaan harrastajamääristä. Jotka tietenkin ovat valtavia esimerkiksi Suomessa niin rakastetuissa ja maineeltaan tahrattomissa hiihdossa tai mäkihypyssä. Sitten on ne luokitukset. Joita ei tietenkään ole esimerkiksi kamppailulajeissa tai hyvin ajankohtaisessa purjehduksessa. Kysyä sopii myös, kuinka moni arvostelija oikeasti tietää, miten kilpailtu Tähden laji luokassaan maailmalla on.

Urheilutoimittajilla on toki oikeus mielipiteisiinsä. Vuoden urheilija on tuskin koskaan jokaisen papereissa sama henkilö. Se, että Leo-Pekka Tähti mitaleineen ja maailmanennätyksineen puuttui kokonaan monen toimittajan urheiluvuoden kärkikymmeniköstä, kielii kuitenkin tietämättömyydestä ja asenteista. Tarkoituksellista tai ei, viesti on, ettei vammaisurhelu lopulta ole oikeaa urheilua. Siinäpä oivaa kasvatusta ennakkoluuloja vastaan.

Vammaisurheilusta ja sen vaatimasta työstä ei tiedetä tarpeeksi. Niin kuin ei tiedetä monesta muustakaan vammaisuuteen liittyvästä asiasta. Siksi on hyvä, että keskustelua jatketaan. Se on tilaisuus oikaista vääriä käsityksiä ja kertoa lisää.

 

Sanni Purhonen

Kynnys ry

Vielä asiaa rasismista

 

 

Rasismikeskustelu hiukan järkyttää. Miksi niin moni epäilee Umayyan kokemuksia? Kaikilla, joilla on maahanmuuttajaystäviä, on kokemusta arkipäivän rasismista. Eivät varmasti kaikki meistä ole rasisteja, mutta ilmiö on laaja. Tarinoita on monia. Onko Hollanti niin hyvä maa kuin Umayyasta nyt tuntuu, se selviää ajan kanssa. Monikulttuurisuus on siellä laajempaa jo historiallisista syistä.

Herne patjan alla on kuitenkin huono vertaus, kun tietää mitä ihmiset ovat saaneet kokea. Umayya oli optimisti siinä, kun hän kirjoitti, että esimerkiksi vammaiset ihmiset olisivat hyväksyttyjä. Syrjintä vain ilmenee eri tavalla. Omalla nimellä solvataan harvoin, mutta nimettömät nettikirjoittajat ovat valmiita monenlaisiin halventaviin lausuntoihin. Katsokaa vaikka Uuden Suomen blogia, mitä soopaa täälläkin kommenteissa on.

On myös rakenteellisempaa syrjintää. ILO: n sopimuksessa nro. 159 puhutaan vammaisista, mutta meillä se on käännetty termillä vajaakuntoinen. Eräs ulkoministeriön ihmisoikeusasiantuntija kohautti vain olkapäitään, kun otin asian esille vammaisten ihmisoikeussopimusta koskevassa kokouksessa. Tai Hesari: Kun olen Helsingissä vaatinut rakennuslain esteettömyyspykälien noudattamista (joita juuri kukaan ei kunnioita – eivät edes laillisuusvalvojat) minut on leimattu kauniiden rakennusten tuhoajaksi. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, kuinka kalliiksi tulen. Näistä henkilökohtaisista kokemuksista päästään vammaisten kokemaan rasismiin, ableismiin.

Kannattaa ottaa Umayyan viesti vakavasti, ei joka detaljista tarvitse olla samaa mieltä. Ihmiset kokevat Suomessa rasismia ja syrjintää. Sitä ei voi ohittaa kommenteilla, että sanojassa on jotain vikaa. Se on vanha tapa yrittää kääntää varsinainen asia syrjään. Silloin emme keskustele siitä, onko meillä rasismia ja tehdäänkö sen poistamiseksi tarpeeksi töitä vaan siitä, saako Umayya puhua tästä aiheesta, ovatko hänen kokemuksensa todellisia ja miksi hän ei ole kiitollinen siitä kaikesta hyvästä mitä Suomi on tehnyt hänelle. Niin kuin moni meistä kiitollisista, jotka silti jaksamme aina moittia kaikkea, kuten minullakin on taipumus.

Kalle Könkkölä