Kuukausittainen arkisto: huhtikuu 2012

Joko meitä taas tapetaan?

Iiro Viinanen ja Esko Seppänen saivat kirjallaan herätettyä taas kerran eutanasia-keskustelun. Tätä keskustelua käydään kymmenen vuoden välein. Nyt se siis leimahti.

Ymmärrän sinänsä, että Parkinsonin tautia sairastavat – ennen superaktiiviset miehet – ahdistuvat voimien menettämisen ja toimintakyvyn hiipumisen edessä.  Olen itse sairastanut hitaasti etenevää lihassairautta ja tiedän asiasta jotain oman kokemuksen kautta.

Minusta on väärä ratkaisu keskittyä siihen, kuinka kärsimystä voitaisiin poistaa tappamalla ihmisiä. Oleellisempaa olisi auttaa niitä, jotka ovat elossa, kaikin mahdollisin tavoin, kuitenkin muistaen, että jokaisella on oikeus kieltäytyä hoidosta.

Eutanasian ensimmäinen ongelma on siinä, että pakottaisimme jonkun toisen tappamaan itsemme. Se on aivan kohtuuton vaatimus, vaikka vapaaehtoisia näyttää joka puolella maailmaa löytyvänkin.

Toinen ongelma on, miten määritellään, ketä autetaan kuolemaan ja ketä yritetään estää tekemästä itsemurha. Meillähän tehdään paljon itsemurhia. Mitä tapahtuu niille, jotka haluavat elää, mutta lainsäätäjä antaa vaivihkaa olettaa, että eiköhän olisi jo aika kuolla? Menneinä aikoina vanhukset joissakin maailman kolkissa ymmärsivät itse jättää yhteisönsä ja mennä kuolemaan. Emme kai halua tätä aikaa takaisin?

Kolmas ongelma liittyy hoitotestamentteihin ja omaan mielikuvitukseen. On tavattoman vaikea kuvitella tulevaa avuttomuutta. Kun aloin itse käyttää hengityskonetta, se tuntui aivan mahdottomalta ja olisin halunnut kuolla. Onneksi ei ollut päivystävää kuolinapupalvelua.  Vasta riittävän ajan kuluttua tajusin, että elämä on parhaimmillaan edelleen hienoa. Käytän hengityskonetta ja olen onnellinen.

Ymmärrän henkilökohtaisesti, että toimintakyvyn menettäminen pelottaa ja ahdistaa ellei jaksa uskoa, että elämä kantaa. Vaikeassa ja näköalattomalta tuntuvassa tilanteessa tarvitaan kuitenkin ennen kaikkea riittävää kivunlievitystä ja toisten ihmisten läsnäoloa. Kun tähän hätähuutoon vastataan tappavalla piikillä, eikö vastaus ole suunnattoman julma?

Eutanasian hyväksymisellä olisi myös merkittävä kielteinen vaikutus vammaisten ja vanhusten elämän arvoon ylipäätään. Jo nyt sikiötutkimusten ja selektiivisen abortin kautta estetään vammaisten syntymä ja kohta elämää lyhennettäisiin loppupäästä.

On kuitenkin suhtauduttava vakavasti siihen, mistä eutanasia-haaveet syntyvät. Meillä suhtaudutaan kipuihin aivan liian vähättelevästi, se näkyy lääkekannabiksen käyttöön oton vaikeutena ja kipulääkkeiden rajoittamisena ”elämää lyhentävänä” toimena.

On otettava vakavasti myös se, että ihmiset pelkäävät avuttomaksi ja toisten varaan joutumista ja nöyryyttämistä. Näihin asioihin voidaan puuttua yhteisillä päätöksillä.

Tehdään maailmasta parempi meille kaikille: ei eutanasiaa vaan inhimillistä hoitoa!

Kalle Könkkölä