Kuukausittainen arkisto: maaliskuu 2011

Pääseekö sinne?

Esteetöntä matkailua listaavaan Suomi Kaikille -palveluun on taannoin avattu uusi Pääseekö sinne -osio. Palvelun käyttäjät saavat kätevästi tietoa eri paikkojen esteettömyydestä (tai sen puutteesta) ja voivat kirjauduttuaan sivustolle lisätä itse joukkoon uusia kohteita. Arviointi perustuu omaan toimintakykyyn eikä edellytä esteettömyyden asiantuntemusta. Yllättävää sinänsä on, ettei vastaavaa mahdollisuutta ole ilmeisesti Suomessa aiemmin tarjottu näin laajamittaisena. Uskon ja toivon, että tämä tilaisuus tullaan käyttämään hyödyksi.

Moni tuskin tulee arjessaan pohtineeksi esteettömyyttä. Tämä johtuu siitä, ettei sitä tarvitse pohtia. Maalaisjärjellä luulisi, että jokainen pitää helppoa liikkumista ja toimimista hyvinä tavoitteina.  Lehtien yleisönosastoja kahlatessa tuntuu toisinaan, että asia on päinvastoin – levennetyt ovet ja madalletut kynnykset leimataan tuhlailuksi. Tivattaessa perusteluja tuttu lause kuuluu: ”Ei kai kaikkialle tarvitsekaan päästä?” Tähän on yksiselitteinen vastaus: ”Kyllä tarvitsee.”

Esteettömyys on osa liikkumisen vapautta ja ihmisoikeus. Eikä se koske ainoastaan vammaisia. Esimerkiksi jokainen lastanvaunujen tai raskaiden kantamusten kanssa kuljeksiva on varmasti kiitollinen kevyemmistä ovista. Eläkepommin tikittäessä otsikon tiedustelu on sitä paitsi arkipäivää koko ajan laajenevalle osalle suomalaisista.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että esteetön reitti olisi aina se kaikista suorin. Itsekin olen kulkenut monet kiertotiet vaikkapa interreilatessani pyörätuolilla Euroopassa tai vain suunnistaessani Helsingin yliopiston vanhalla kampuksella.  Pääsääntöisesti se on ollut hauskaa ja ihmiset ympärilläni avuliaita.

Uudet rakennukset toki toivoisi suunniteltavan mahdollisimman monipuolisesti. Kukaan ei silti tavoittele monumenttien kaatamista tai kaikkien portaiden irti hakkaamista luiskien tieltä. Esteettömyys on hyvin usein myös asennekysymys. Jokaisen pitäisi päästä sinne, minne hänet toivotetaan tervetulleeksi.

Sanni Purhonen
Kynnys ry:n toimitussihteeri

Katso lisää tietoa osoitteista: www.pääseekösinne.fi sekä www.suomikaikille.fi.

Utopia

Toimittaja ja aktivisti Akuliina Saarikoski otti minuun yhteyttä viime syksynä. Hän oli kuullut ruotsalaisilta ystäviltään göteborgilaisesta Utopia-toiminnasta. Se on kokonaisuus, johon sisältyy kulttuuritapahtumia ja –kursseja, joihin voivat osallistua kaikki. Akuliina halusi toteuttaa samanlaisen jutun Suomessa. Innostuin heti.

Harrastusmahdollisuuksien puute on kestoaihe, kun tapaan vammaisia nuoria. Utopialle on siis kysyntää. Tiedän itsekin, kuinka vaikeaa mielenkiintoisen ja esteettömän harrastuksen löytäminen on. Taustalla on monta ongelmaa, jotka onneksi voidaan ratkaista.

Ensinnäkin kotoa on päästävä lähtemään. Nykyinen vammaispalvelujärjestelmä painottaa valitettavasti palkkatyöhön ja opiskeluun liittyviä tekemisiä. Henkilökohtaista apua, kuljetuspalveluita, apuvälineitä ynnä muuta tarpeellista vapaa-ajan toimintaan saa huomattavasti heikommin. Utopia on sillä tavalla yhteiskunnallinen hanke, että toiminnan järjestämisen lisäksi se vaikuttaa aktiivisesti siihen, että palveluja myönnetään tulevaisuudessa riittävästi.

Ei ole vaikeaa päätellä, että harrastustilat ovat usein esteellisiä. Niihin ei pääse apuvälineillä. Tyypillistä on, että katsomot tehdään kyllä esteettömiksi, mutta lavaa ei. Oletetaan, että vammainen ihminen voi osallistua yleisönä, mutta ei tekijänä. Tämä ongelma kohtasi minua jopa eduskunnassa poliittisen harrastukseni parissa. Pääsin pyörätuolillani hienosti itse kokoustilaan, mutta en vetämään kokousta. Koskaan ei voi tietää, millaiset ihmiset ovat kiinnostuneet toiminnasta, joten kaikkien harrastustilojen pitäisi olla esteettömiä.

Tilojen esteettömyys ei vielä tarkoita, että osallistuminen onnistuisi. Voi käydä niin, että toimintatapoja ei ole lainkaan mietitty eri tavoin toimivien näkökulmasta. Usein kysymys on hyvinkin pienistä asioista ja useimmiten asenteista. Hyvä vetäjä osaa etsiä ratkaisuja ja kannustaa nuorta. Toistuvat pettymykset ovat monien kohdalla johtaneet siihen, ettei uusia harrastuksia ei edes uskalla kokeilla.

En ole koskaan oikein viihtynyt harrastusryhmissä, jotka on tarkoitettu vain vammaisille. Niilläkin on varmasti paikkansa, mutta en ole ainoa, joka kokee ne ummehtuneena. En ymmärrä, miksi harrastukset edes pitäisi rajata satunnaisen ominaisuuden mukaan. Minulle olennaista on yhteinen kiinnostus asiaa kohtaan.

Tässä kohdassa usein väitetään, että erillisiä ryhmiä tarvitaan, koska vammaiset ihmiset ehkä tuntisivat itsensä kömpelöiksi tai omisivat ohjaajan aikaa liikaa itselleen. Onneksi molemmat väitteet on todettu moneen otteeseen hölynpölyksi. Avainsana on suunnittelu. Jos vetäjillä on edes käynyt mielessä, että ryhmään voi tulla vammainen ihminen, mieli on valmiiksi avoin monenlaisille toimintatavoille.

Ruotsissa Utopia on nostanut vammaisten nuorten osallistumismahdollisuudet  yleiseen keskusteluun. Siellä yhä useampi kulttuuripalvelujen järjestäjä kiinnittää huomiota esteettömyyteen silloinkin, kun tehdään esiintyjille tarkoitettuja ratkaisuja.  Myös Helsingissä käynnistetyssä Utopia-hankkeessa on mukana innostuneita ja taitavia nuoria vammaisia ja ei-vammaisia ihmisiä, joten odotukseni ovat korkealla.

Amu Urhonen, Kynnyksen varapuheenjohtaja

Amu Urhonen, Kynnyksen varapuheenjohtaja.

EI KAI VAIN TUULE TÄNNEPÄIN?


Olen monien muiden tavoin seurannut Japanin ydinonnettomuutta ahdistuksensekaisen hämmennyksen vallassa. Katastrofit ovat aina surullisia. Suomessa myös lähestyvät eduskuntavaalit tuovat lisänsä keskusteluun. Äkkiä ydinvoima on taas kuuma peruna.

Yksi ajattelutapa tuntuu olevan, että on aivan sama, vaikka Japaninmerellä kasvaisi kolmipäisiä hylkeitä, niin kauan kuin ei tuule siitä suunnasta, että hiukkasia pääsee tänne. Itsesuojeluvaisto on vahva osa ihmisluontoa. Joku raja on kuitenkin siinä, mihin asti ”ei meillä vaan muualla” -tyyppinen ajattelu kantaa.

Kysymys ei ole pelkästään siitä, ettei pieni Suomi satu sijaitsemaan mannerlaattojen liitoskohdassa. Energiapolitiikkaa pitäisi koettaa rakentaa pitkällä tähtäimellä, ennen kuin vahingot ovat peruuttamattomia. Onneksi moni on uskaltautunut ilmaisemaan kantansa asiasta, esimerkiksi kynttilämielenosoituksissa.

Toinen mieltä taannoin kuohuttanut asia liittyi Vammainen nainen ja väkivalta -seminaariin, jossa vierailin. Rikoslaissa on nimittäin viime aikoihin asti voitu vammaisten kohdalla puhua puolustuskyvyttömään henkilöön kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä raiskauksen sijaan. Jos henkilö ei pysty ilmaisemaan tahtoaan (humalan, muun tiedottomuuden tai vammaisuuden tms. takia), sukupuoliyhteys katsotaan seksuaaliseksi hyväksikäytöksi.

Käytännössä luonnehdinta tarkoittaa, että vammaisen raiskaamisesta on voinut saada muita raiskauksia lievemmän tuomion. Erityisen huolestuttavaa tämä on paitsi inhimilliseltä kannalta, myös, koska tutkimusten mukaan vammaiset tytöt ja naiset kohtaavat seksuaalista väkivaltaa paljon todennäköisemmin kuin vammattomat naiset.

Seminaarissa riitti sentään kerrottavaksi hyviäkin uutisia aiheesta. Pikaisen puheenvuoron tilaisuudessa pitänyt oikeusministeri mainitsi, että lakipykälään on tehty muutos.

Tämä ei vielä poista saman lain alakohtien ongelmaa. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä puhutaan edelleen tapauksissa, joissa uhri on ollut hoidettavana sairaalassa tai laitoksessa ja hänen kykynsä puolustaa itseään on heikentynyt. Juuri tämä on monien väkivallan uhreiksi joutuvien vammaisten tilanne. Lisäksi hyväksikäyttö on säädetty asianomistajarikokseksi tapauksissa, joissa uhri on tekijästä erityisen riippuvainen. Uhri voi siis itse päättää, nostetaanko syytettä. Juuri riippuvuussuhde rikoksentekijään saattaa kuitenkin tehdä syytteen nostamisesta hyvin hankalaa.

Epäkohdista huolimatta seminaarista jäi hyvä mieli. Maailmassa riittää aina vääryyksiä korjattavaksi. Selväksi kuitenkin tuli, että on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita ryhtymään toimeen!

Kynnykseltä tervehtii,

Sanni Purhonen

Japanin vammaisia voit auttaa myös Kynnyksen tilinumerolla: FI49 5541 2820 0012 62. Maksuun viesti Japani.